Ihmisoikeuksien merkitys elämässäni ja työssäni on kasvanut henkilökohtaisten kokemuksieni myötä. Tärkeimpinä opettajinani ovat omat lapseni, kaksi poikaani ja vammainen tyttäreni. Kunnallispoliitikkona olen keskittynyt vahvasti ihmisoikeuksien ajamiseen. Suomessa vallitsee voimakas kahtiajako, jossa ihmiset jaetaan palkkatyötä tekeviin ja niihin, joilla ei ole työtä. Sellainen arvoasetelma on väärä.

Tässä iässä, jossa olen näyttelijänä työllisyyden reuna-alueella, oma identiteettini on vahvistunut. Tiedän, mitä haluan ja mitä en halua.

Taide ei ole puuhastelua. Se on usein korkeakoulutetun joukon huippuammattilaisuutta, joka tuo henkistä hyvinvointia ja myös rahaa. Luova työ on kuin ydinvoimala, jonka ansiosta laivat kulkevat satamissa. Ja juuri näinä aikoina kulttuuriin kannattaa satsata.

Poliitikkona ponnistelen sen puolesta, että jokainen saisi riittävän tuen elämäänsä ja jokaisen panos otettaisiin yhteiskunnassa huomioon. Suomessa on lahjakkaita ja kykeneviä ihmisiä tekemään monenlaisia töitä. Palkatonkin työ on merkittävää, myös osana bruttokansantuotetta.

Vammaisten ja muiden syrjäytettyjen ryhmien osallisuus on intohimoni kohde. Vammaiset ihmiset ovat kiinnostuneita kantamaan vastuunsa, eikä heitä pidä nähdä vain toimenpiteitten kohteina. Vammaisiin, vanhuksiin ja vauvoihin kannattaa satsata.

Yksityiselämässäni olen oivaltanut, että onni löytyy pysähtymisestä ja pienistä asioista.

Äitiys on tärkein rooli, jonka olen elämässäni saanut. Ortodoksit sanovat, että lasten hoitaminen on kaikista tehtävistä pyhin. Kolme eri-ikäistä ja keskenään erilaista lastani muodostavat hauskan ”bändin”, jota on ilo seurata. Olen mutsi ja olen luomassa lapsilleni olosuhteita.

Nuoruuden haaveeni oli, että joku huomaisi minut ja rakastuisi minuun. Nyt ymmärrän, että hienointa rakkaudessa on antaminen. Kaipuun tilalle on tullut tuhat tapaa iloita antamisesta.

Meitä opetetaan tarvitsemaan kaikenlaista, mutta ihminen ei tarvitse ympärilleen paljon tavaraa tai tilaa. Sen ymmärtäessään istuu oksalla, jossa vallitsee rauha.

Kävin rippikoulun vasta lähes viisikymmentävuotiaana. Tulin tietoiseksi arvoistani ja armon kaipuustani. Olen ilolla mukana kirkon toiminnassa, käyn jumalanpalveluksissa ja iloitsen siitä, että voin olla osa ikivanhaa uskontomme traditiota. Uskontojen välinen dialogi on välttämättömyys tavoitellessamme rauhaa maailmassa. Olin pari viikkoa sitten mukana kirkon matkalla Istanbulissa ja koin vahvasti muslimien rukouskutsujen kauneuden. Muslimeilla säännölliset rukoushetket jäsentävät arkea.

Tuuletan Suvivirren puolesta ja tiedän, että muualta Suomeen tulleet arvostavat tätä perinnettämme.

Näyttelijän työ on ajattelua ja ihmisen tutkimista. On suunnaton etuoikeus saada kulkea vapaasti eri aikakausissa, näytellä eri-ikäisiä ja sekä naisia että miehiä. Olen saanut näytellä rappioalkoholistia ja ladya.

Teksti Liisa Talvitie

Kuva Lasse Lecklin