Apu

Mitä olen oppinut: Risto Helin



Mitä olen oppinut: Risto Helin

Risto Helin, 69, kampaaja: "Olen aina ollut rakastettu mutta en rakastettava."
Teksti Apu-toimitus

On tärkeää, että vanhemmilla on lapselle aikaa. Toivottavaa olisi myös isovanhempien läsnäolo. Kaupunkilaislapsena seurasin maalla, kun isoäiti ruokki kanat tarhassa ja meni iltalypsylle. Vaarin kanssa kävin metsällä, kynsin peltoa ja löysin mansikkapaikat.

Synnyin viimeisten pommitusten aikaan. Minulla oli isoveli ja myöhemmin pikkusisko. Sota-ajan jälkeen lapsilla oli vähän huvituksia, mutta hienomekaanikkoisäni omisti kolme elokuvateatteria, joten minusta tuli leffafriikki. Elokuvista opin iloa ja hyväntuulisuutta. Äidiltäni opin, kuinka koti pidetään siistinä ja kuinka voita ja kermaa kannattaa käyttää, jos niitä on.

Halusin teatterikouluun, mutta baletissa mukana olevat serkkuni houkuttelivat minut tanssijaksi. Olen vähän fatalisti: se, mikä tulee, tulee. Oopperan baletin kateudesta on puhuttu, ja se on ihan totta, mutta balettimaailma opetti kuria ja nöyryyttä. Hyödyin niistä armeijassa ja elämässä myöhemminkin. Ihmisen pitäisi aina olla nöyrä ja kiitollinen siitä, mitä on. Baletti opetti myös itseilmaisua elein ja ilmein. Sanaton viestintä on tärkeää hallita.

Toiseen kulttuuriin pääsee sisään parhaiten, jos asuu ja työskentelee ulkomailla. Pelkkä krapula Kanarialla ei avarra. Ulkomailla asuessani yritin oppia hyviä asioita muista kulttuureista. Latinalaisesta kulttuurista opin välittömyyttä ja sosiaalisuutta. Pingottamaton meksikolainen tuskin edes tietää, mitä stressi on. Ranskasta ja Englannista opin kauniita käytöstapoja.

Lopetettuani baletin työskentelin meikkitaiteilijana. Olen meikannut esimerkiksi Natalie Woodin, Juliette Grécon, Zsa Zsa Gaborin ja Elizabeth Taylorin. Kliseinen diiva-sanahan tarkoittaa ylimaallista jumalatarta, mutta diivat ovat myös ihan tavallisia ihmisiä, vaikka julkisuus kahlitsee heitä. Aseman voi myös menettää nopeasti. Jos ihminen on nöyrä, ei tule valtavaa romahdusta.

Palasin Suomeen vanhempieni takia. Hoidin heidät loppuun asti. Onnettomuudet ovat erikseen, mutta ihminen kuolee silloin kun hän päättää kuolla. Sairaalassa isäni kysyi, että ”Risto, olenko elänyt tarpeeksi kauan, jotta saan syntini anteeksi”. Isältäni opin, että kun voit katsoa itseäsi rehellisesti peilistä, kaikki on hyvin.

Elämäni suurin suru oli pikkusisareni kuolema 20 vuotta sitten. Hän oli silmäteräni, kuollessaan 45-vuotias. En ole selvinnyt siitä vieläkään. Aloin siskoni lapsen yksinhuoltajaksi, koska tämän isä asui Meksikossa. Läheisen kuolemaan ja ahdistukseen auttaa puhuminen. Niin huonoa oloa ei ole, ettei siitä voisi jutella.

Kampaajana saan mielihyvää siitä, että voin luoda kauneutta, mutta ulkoinen puleeraus ei riitä. Rehellinen, huumorintajuinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen on kaunis. Luonnostakin löytyy kauneutta. Kirsikkapuiden kukkiminen Japanissa on elämäni hienoimpia kokemuksia.

Elän yksin. En välitä parisuhde-elämästä. Olen aina ollut rakastettu mutta en rakastettava. Rakkaus on upeaa niin kauan kuin sitä kestää. Rakkautta ei voi kieltää olemasta siellä, missä sitä on. Eikä rakkautta voi väittää olevan siellä, missä sitä ei ole.

Nuoruus on iätön. Vanhuus-sana on kielletty kampaamossani. Meillä sanotaan: kokenut, kokeneempi, kokenein.

Teksti Saara Pakarinen

Kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 21.2.2014