Apu

Mitä olen oppinut: Risto Autio

Mitä olen oppinut: Risto Autio

Näyttelijä, käsikirjoittaja Risto Autio, 60: "Elämääni on sanellut autokolari, johon perheemme joutui, kun olin neljätoistavuotias."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Sattumalta näin erään naisen pitämän puheen. Hän esitteli itsensä ja puhui vartin kädet ylhäällä, katse nauliutuneena yleisöön, myös minuun. Olin hämilläni. Tiesin, ettei hänellä ollut mitään ilmaisutaitokoulutusta, mutta hän peittosi minut mennen tullen esiintyjänä!

Häpesin, kun vertasin häntä itseeni. Minä en olisi silloin uskaltanut esitellä itseäni minkään yleisön edessä. Tajusin, että tuo nainen oli vain oma itsensä ilman mitään roolia.

Oivallus oli tärkeä. Aloin pohtia itsensä hyväksymistä. Ymmärsin, että näyttelijänä minun on hyväksyttävä oma instrumenttini eli itseni – enhän voi antaa roolihenkilölle mitään sellaista, mitä minulla ei ole.

Ymmärsin myös, että minuuden hyväksyminen tarkoittaa kaiken menneen hyväksymistä. Asiat lähtivät sujumaan.

Japanilaiset sanovat, että taideteokseen kuuluu virhe, jotta jumaluus pääsee sisälle. Minä ymmärrän sen inhimillisyytenä.

Elämääni on sanellut autokolari, johon perheemme joutui, kun olin neljätoistavuotias. Äitini kuoli ja isäni vammautui, ja me neljä lasta loukkaannuimme.

Isäni oli sosiaalinen, kohtelias ja avulias mies. Opin häneltä näitä samoja taitoja ja vastuunkantoa tekemisistäni. Opin myös huushollaamaan. Minulla ja siskoillani oli tiski- ja siivousvuorot. 15-vuotiaana kudoin itselleni kutomakoneella villapaitoja.

Pyrin ilmavoimiin lentäjäksi, mutta olin sentin liian pitkä. Finnairille pääsin stuertiksi. Maailma avartui. Olin mukana lennättämässä pyhiinvaeltajia eri Afrikan maista Saudi-Arabiaan. Se aika opetti hyväksymään erilaisuutta, myös eri uskontoja. Koin senkin, miltä tuntuu itse joutua rasismin uhriksi.

Teatterikouluun pääsin, kun Jouko Turkka aloitti rehtorina. Vaikka Turkan koulu vei itsetunnon, tajusin, että hän opetti meille rohkeutta. Monista tuli myös ohjaajia, käsikirjoittajia ja keikkatyöläisiä.

Näyttelijän työ on ollut rankka retki omaan itseen. Kun pääsin Helsingin kaupunginteatteriin, tunsin itseni mitättömäksi loistavien supertähtien rinnalla. Vaadin itseltäni liikaa, ahdistuin ja lopulta sanoin itseni irti. Muutimme Hausjärvelle.

Kansanedustajana vaikeinta oli hyväksyä politiikan pelisääntöjä, puoluekuria ja hierarkiaa. Todellisia politiikan asiaosaajia aloin toki arvostaa.

Kolme ja puoli vuotta olen paininut reuman kanssa. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen hyväksynyt tilanteen. Perspektiiviä tuo se, että isäni sairasti Alzheimerin tautia. Minä sentään voin uida, kävellä, pyöräillä ja hiihtää. Pää pelaa.

Hautaudun mielelläni kotiin. Suurin iloni ovat lapset ja eläimet. Meillä on seitsenvuotiaat kaksospojat, joten ilmapiirissä on jatkuvaa uteliaisuutta elämää kohtaan. Koiramme taas opettavat pyyteettömyyttä. Perhe on minulle elämän koti.

Kuolema on vielä ihmeellisempi asia kuin elämän synty. Tajusin jo nuorena, että elämä voi loppua koska tahansa. Siksi ajattelen, että pitää uskaltaa elää. Olen antanut palaa!

Teksti: Leena Raivio

Kuva: Timo Pyykkö

Julkaistu: 2.1.2015