Mitä olen oppinut: Reijo Kela
Puheenaiheet
Mitä olen oppinut: Reijo Kela
Tanssija Reijo Kela, 62: "Pelkän tekemisen vuoksi tekeminen ei kiinnosta. Sisäisen tuskan täytyy olla niin suuri, että on pakko tehdä."
Julkaistu 27.3.2015
Apu

Minulla oli vapaa lapsuus Suomussalmella. Sain leikkiä, kalastella ja urheilla. Vapaus, ja minä katson ihan silmiin, on mahtavaa!

Isä oli maalaiskirjeenkantaja, ja meillä oli pienviljelytila. Rahaa ei juuri käytetty. Työn tekemiseen kannustettiin, mutta ei pakolla. Se oli aina enemmän isän rinnalla tekemistä kuin että ”sinä jäät tänne töihin, minä lähden postia jakamaan”.

Meitä oli kahdeksan, kaksi kuoli sota-aikana kulkutauteihin. Minä olin kuopus. Vanhemmat opettivat, että ilkeä ei saa olla, ei pahaa tehdä eikä kiusata.

Kysyin isältä kuusivuotiaana, että milloin minä olen mies. Isä sanoi, että kun laitat kirveeseen varren. Isä lähti aamuseitsemältä Juntusrantaan hakemaan postia ja palasi puolenpäivän aikaan. Juoksin vastaan ja näytin kirveen, johon olin tehnyt varren. Isä sanoi, että nyt sinä olet mies.

Ihminen kaipaa hyväksyntää tekemisilleen. Jos tekee koko elämänsä vastarintaa tai valtavirrasta poikkeavaa, mutta ei saa sille mistään hyväksyntää, niin jaksaako sitä tehdä kovin pitkään.  

Opettajalla oli valtava merkitys lapselle oppilasasuntolassa kaukana kotoa. Opin mielettömän hienoja asioita: urheilu ja raittius, fyysisyys ja käsityö.

Voimistelussa ja urheilussa pärjäsin maakuntatasolla asti. Kun tulin 17-vuotiaana Helsinkiin laboranttikouluun, fyysinen purkautumistarve oli yhä kova, mutta Helsingissä oli vähän pöljää juosta kaduilla. Tanssi tuli juoksemisen tilalle.

Vuonna 1977 lähdin Eevan kanssa vuodeksi New Yorkiin tanssia opiskelemaan. Siellä oivalsin, että ei ole pakko tehdä niin kuin muut tekevät, vaan millaista itse haluan. Nuorena voimaa oli käsittämätön määrä ja vahva usko siihen, että täältä pesee.

Pelkän tekemisen vuoksi tekeminen ei kiinnosta. Sisäisen tuskan täytyy olla niin suuri, että on pakko tehdä.

Vuoden 1978 jälkeen en ole ollut pitkässä työsuhteessa. Apurahat mahdollistivat riippumattoman taiteilijauran. Niitä tuli 23 vuotta putkeen. Viitisen vuotta sitten minut pullautettiin. Se oli kova paikka.

Ajattelen, että taiteeni on enemmän ajan heijastamista kuin konkreettista muuttamista. Ihminen, tekijä, on herkillä yhteiskunnassa ja peilaa sitä. On niitäkin, jotka haluavat julistaa, mutta saa kai sitä julistaa, jos ei ole fyffeä muuttaa sitä.

Minulla ei ole sähköpostia. Internetiä olen joutunut opiskelemaan, että saan hoidettua pankkiasiat. Meidät pakotetaan ruotuun, ja täytyy olla aika vahva, että pystyy olemaan ulkopuolella.

Pöljä olen ollut sikäli, että almanakkaan en koskaan merkinnyt lomaa. Olen potenut vähän huonoa omaatuntoa siitä. Eeva on antanut minun mennä ja tehdä töitä niin paljon kuin olen halunnut, mutta hän oli lapsenhoidosta enemmän vastuussa.

Minulta tilataan koreografioita. Olen aina sanonut, että en halua käskyttää, vaan auttaa ihmistä löytämään itsensä valitsemassaan konseptissa.

Jos on lahjoja, sanottavaa ja näkemystä, pärjää kyllä. Toiset voivat olla lahjakkaampia, mutta jos teet töitä ja sitoudut, niin pakkohan sen tuloksen on näkyä.

Teksti: Jorma Lehtola

Kuva: Paavo Martikainen

Kommentoi »