Puheenaiheet
Apu

Mitä olen oppinut: Pertti Sveholm

Mitä olen oppinut: Pertti Sveholm

"Traagiset kokemukset ovat osoittaneet, että kyllä elämässä aina selviää eteenpäin"
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Jorma Marstio
Mainos

Menetin esikoisasemani, kun sain kaksi pikkusiskoa. En ollutkaan enää ainoa maailmassa, ja se oli terveellinen havainto. Olin siskoista kyllä innoissani enkä muista tunteneeni mustasukkaisuutta.

Perinteiset arvot työ, rehellisyys ja periksiantamattomuus olivat tärkeitä vanhemmilleni. Isäni oli opettaja, äiti sairaanhoitaja. Asuimme ensimmäiset elinvuoteni Oulun lähellä, mutta sitten muutimme Lappeenrantaan. Olin kuusivuotias.

Väkevimmät vuodet lapsuudessani ja nuoruudessani vietin Lappeenrannassa, josta muutin pois 19-vuotiaana. Niihin vuosiin liittyy hyviä ystäviä ja pojan kasvu mieheksi. Minulla ei ollut hankalaa murrosikää, mutta isästä otin mittaa poliittisesti. Hänen arvomaailmansa oli enemmän oikeistolainen, minä kallistuin ajan hengen mukaisesti vasemmalle.

Isäni kuoli nuorena, vain 45-vuotiaana. Olin jo Helsingissä opiskelemassa ja huoli pikkusiskoistani oli suuri. Äitini elää yhä ja asuu Lappeenrannassa. Hän sairastaa Alzheimerin tautia ja puhuu enää tavuja, ei ymmärrettäviä lauseita. On raskasta seurata ihmisen katoamista ja kulkua kohti kuolemaa. Edelleenkin hän kaipaa läheisyyttä ja ilmiselvästi nauttii, kun siskoni ottaa hänet kainaloonsa.

Voiko naista oppia koskaan täydellisesti ymmärtämään? Ensimmäisistä seurusteluista tähän hetkeen saakka minulla on ollut hetkittäin tunne, että saan juonen päästä kiinni. Välillä taas en!

Olin tuuliajolla opiskellessani Helsingin yliopistossa neljä vuotta historiaa, suomen kieltä ja sosiologiaa. Näyttelin jo Ylioppilasteatterissa ja yliopistolla olin Ritva Ahosen suomen kielen puheopinnoissa. Kun pääsin Teatterikorkeakouluun, koin suurta helpotusta ja vapautumista. Tuntui, että elämä alkoi vasta silloin. En silti väitä, että kaikki olisi ollut selvää ja helppoa.

Nuorempana olisin voinut olla enemmän armollinen itselleni. Nyt osaan antaa nautinnoille periksi, tykkään auringosta, levosta, hyvästä ruoasta, viinistä ja ystävistä, läheisistäni. Nuorempana ei muka ollut aikaa niille kaikille.

Traagiset kokemukset ovat osoittaneet, että kyllä elämässä aina selviää eteenpäin. Yhden kriisini aikaan Ryhmäteatterissa koin, etten kykene menemään näyttämölle. Ohjaaja Raila Leppäkoski sanoi viisaasti, että siitä vaan, sinulla on lavalla lähelläsi luottoystäviä. Sen jälkeen en ole pelännyt näyttelemistä missään tilanteessa.

Kolme lastani merkitsevät minulle välittämistä ja rakkautta. Isänä olen ollut monesti työni takana, poissaoleva, mutta uskon olevani kuunteleva ja myös joskus aivan syystä huolestunut. Kaikki lapseni ovat valinneet urakseen teatterin, esikoiseni Pihla on ollut jo pitkään näyttelijä, Asta opiskelee Teatterikorkeakoulussa ja Akseli Turussa Taideakatemiassa. Heistäkin tulee näyttelijöitä.

Ikääntyminen on luonnon laki. Huomaan sen fyysisinä kremppoina, henkisesti en vielä mitenkään. Näyttelen Luonnon lakia tammikuun lopusta, se on Kari Hotakaisen kirjasta dramatisoitu näytelmä, jonka keskiössä on ihmisestä välittäminen.  

Teksti Liisa Talvitie, kuva Jorma Marstio / Otavamedia / Lehtikuva

Julkaistu: 1.1.2016