Apu

Mitä olen oppinut: Pekka Paavola



Mitä olen oppinut: Pekka Paavola

Entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola, 81: "Vääjäämättä syntyy joskus väärää, mutta sen voi korjata. Jos ei tee mitään, ei synnykään mitään."
Teksti Hannu Koskela

Rohkeutta on varmuus oman ajatustavan oikeellisuudesta pitkällä aikavälillä. Olen sinut itseni kanssa.

Äidillä oli kahvilanpitäjänä yrittäjän vapaus toteuttaa ideoitaan. Opin ajoituksen tärkeyden. Käytän tilaisuuden, kun se on.

Isä sähkömiehenä rakensi matkalaukkuun levysoittimen. Sen kera olin suosittu kaverieni kotihipoissa. Niukkuusaikana isä perusti kotiin paperinarutehtaan. Minä opin vaistoamaan ajan hengen ja tarpeet.

Kun opiskelin Helsingin yliopistossa lakia, opettajana oli sotasyyllisenä tuomittu, äsken vapautunut T. M. Kivimäki. Hän opetti loogista ajattelutapaa, jonka omaksuin.

Kiinnostuin hommasta tuomioistuinjuristina, mutta silti tieni vei Janakkalan tuomiokunnasta Tampereelle aluksi sosiaalilautakuntaan. Suunnitelmista huolimatta johtajaksi voi päätyä sattumien kautta.

Vuonna 1958 liittyminen sosiaalidemokraatteihin oli totuttu ja itsestäänselvä elämänmuoto. Demarit yhtenäisenä poliittisena ryhmänä oli selkänoja, jota ilman on vaikea toimia.

Iloinen hetki oli tulo kaupunginjohtajaksi 1969. Se oli määrätynlainen täyttymys; ei enempää voi saavuttaa Tampereella. Se on kokonaisvaltaisesti oma paikkakuntani.

Ihailin edeltäjässäni Erkki Napoleon Lindforsissa suoraviivaisuutta ja nopeaa päätöksentekokykyä. Vääjäämättä syntyy joskus väärää, mutta sen voi korjata. Jos ei tee mitään, ei synnykään mitään.

Minulle jäi Särkänniemen toteutus. Näsinneulan vastustajat epäilivät, kannattaako Tampereen rakentaa jotain, jota ei ole Helsingissäkään. Vastasin, että jos olisi, ei kannattaisi. Päätös oli pakko runnoa. Kehityksessä pitää olla vähintään ajan tasalla.

Dramaattisin hetki on rakennusliike Nopan ympärille syntynyt kohu, jonka laajuus, voimakkuus, totaalisuus ja minuun henkilönä kohdistama paine lopulta opettivat minulle vain paksunahkaisuutta.

Tunsin itseni kevyeksi, kun jouduin kaupunginjohtajana erottamispyöritykseen. Mediamyllytyksestä ei omin avuin selviä. Onnekseni en muista kauan negatiivisia asioita enkä siksi katkeroidu.

Ero demareista sitoutumattomaksi toi 1992 kunnallisvaaleissa 8 724 ääntä. Plussaa oli henkinen vapaus ja itsenäisyys.

Kun Urpo Lahtinen tahtoi minut Lehtimiehiin, en tajunnut tulevaa tehtävääni, joka oli varakkaan, mutta käteistä rahaa haluavan miehen omaisuuden realisointi. Opin mediasta, miten sisältä voi vaikuttaa.

Vuonna 1969 solmin toisen avioliittoni. Naiselta voi oppia, että maailma pyörii toisellakin ajattelutavalla kuin itsellä on. Kaksi lastani ovat kai kodin johdattamina juristeja. Lapset opettavat minulle realismia. Pitää mukautua olemassaolevaan maailmaan!

On elettävä niin, että on itse tyytyväinen elämäänsä. Pessimistit ovat oikeassa, mutta optimistit rakentavat maailman.

Lopulta minua ei polteta, vaan haluan hitaasti maatua hyödylliseksi osaksi Kalevankankaan hautausmaan soraharjua.

Kiitoksenkipeä en ole. Jos niitä joskus tulee, ehkä vuosikymmenten päästä.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Ari Ijäs

Julkaistu: 6.2.2015