Apu

Mitä olen oppinut: Pekka Autiovuori



Mitä olen oppinut: Pekka Autiovuori

Näyttelijä Pekka Autiovuori, 68: "On mielenkiintoista, kuinka tällä alalla uran alku on paljon kiinni onnesta, tuurista, sattumasta."
Teksti Eve Hietamies

Synnyin Riihimäellä työläisperheeseen. Isä työskenteli kirjapainossa konelatojana, äiti kirjansitojana. Vanhemmilta opin velvollisuudentunnetta ja rehellisyyttä: täytyy pitää se, minkä lupaa.

Pula-ajan niukkuudesta huolimatta meillä oli kaikki tarpeellinen. Nälkää ei nähty ja meidät kolme lasta puettiinkin hyvin. Ylellisyystavaroita ei tietenkään ollut, paitsi kello yhtenä jouluna, polkupyörä toisena. Ne olivat lapsuuteni huippulahjat.

11-vuotiaana pääsin Riihimäen teatteriin. Äiti näki ilmoituksen, että sinne haetaan lapsinäyttelijöitä ja kysyi, kiinnostaisiko minua. Olin näytellyt jo koulussa.  Teatterissa aloin saada isojakin rooleja, 13-vuotiaana näyttelin vanhoja ukkoja kalju peruukki päässä. Ensimmäinen rooli oli noidan pojan rooli satunäytelmässä Sisu Seppo ja Taru Teppo. Vuoden päästä esitin jo pääroolia näytelmässä Sissipäällikkö.

Kun lopulta pyysivät vakituiseksi harjoittelijanäyttelijäksi, vanhemmat sanoivat, että ei! Jos teatterikouluun pääset, mene alalle, mutta näihin nurkkiin et jää. Tätä asiaa olen oppinut arvostamaan. Kuinka toisenlaista elämä olisikaan ollut, jos olisin jäänyt Riihimäelle harjoittelijanäyttelijäksi.

Oli toiveiden täyttymys päästä teatterikouluun vuonna 1964. Valmistuin 1967. On mielenkiintoista, kuinka tällä alalla uran alku on paljon kiinni onnesta, tuurista, sattumasta. Miten päästä alkuun ja saada juuri sellaisia rooleja, joissa voi kehittyä – mikäli on lahjoja alalle. Kun jäin eläkkeelle, olin ollut päivälleen 42 vuotta töissä Suomen Kansallisteatterissa.

Näyttelijän työ opetti ymmärtämään erilaisten ihmisten, eritasoisten ihmisten ja erilaisista ongelmista kärsivien ihmisten ajattelutapoja.

Ammattilainen selviää joka tilanteesta. Oli Ella Erosen juhlanäytelmä Hupsu kreivitär. Ella oli jo aika iäkäs, näyttelin hänen poikaystäväänsä. Eräässä herkässä kohtauksessa olimme polvillamme etunäyttämöllä, halataan siinä, puhutaan kauniita ja äkkiä tajuan, että Ellan molemmista suupielistä valuu jotain vihreää ainetta. Ella kääntyi tyynesti yleisöstä poispäin, kämmenellään työnsi hampaat takaisin paikoilleen, ja sitten jatkettiin herkkää rakkauskohtausta. Tekareiden kiinnitysaine oli alkanut valua.

Olen kiitollinen monista asioista, niistä suurin on tämä: vaimoni Marjukka Halttunen pelasti henkeni, kun sairastuin vakavasti bakteerin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen. Marjukka heräsi aivan sattumalta aamuviideltä ja vilkaisi viereensä. Näki heti, että tarvitsen ambulanssia. Sairaalassa olin jo tiedoton. Ottivat heti luuydinpunktion ja sain oikeat lääkkeet. Toipuminen oli pitkä.

Olen erittäin kiitollinen myös siitä, että olen saanut tehdä omassa elämässäni ja tällä alalla juuri sitä mitä olen halunnutkin.

Naisesta olen oppinut, että mieli saattaa muuttua salamannopeasti. Tämän päivän mielipiteellä ei välttämättä ole huomenna mitään käyttöä. Mutta ainakin ukko pysyy hereillä.

Ikääntymisen myötä elämä on jollain tavoin muuttunut helpommaksi. En haluaisi elää enää nuoruutta ja varhaista keski-ikää uudelleen. Jotenkin tuntuu, että silloin oli ongelmiakin enemmän.

Jos jälkipolville pitäisi jättää joku opetus, se olisi tämä: Eläkää ihmisiksi.

Teksti Eve Hietamies

Kuva Hanna Linnakko

Julkaistu: 5.9.2014