Apu

Mitä olen oppinut: Pauliina Aarikka

Mitä olen oppinut: Pauliina Aarikka

Muotoilujohtaja Pauliina Aarikka, 55: "Olen tyytyväinen siihen, että äiti ei päästänyt minua helpolla omana assistenttinaan. Hänen kanssaan jouduin toiseen korkeakouluun."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Uudet alut ovat mahdollisia. Kun lama vei meiltä kodin 1970-luvulla, äiti itki. Tärkeintä hänelle oli kuitenkin se, että saimme pelastettua hänen ja isän elämäntyön.

Imin yrittäjyyden äidinmaidossa. Kun olin pikkutyttö, perheyrityksemme toimitilat sijaitsivat kotimme kellarissa. Minä ja isosiskoni Sarianna autoimme yrityksessä iltaisin ja viikonloppuisin. Meidän ei tullut mieleenkään pyytää rahaa vaikkapa siitä, että taittelimme lahjalaatikoita. Kaikki tekeminen oli hauskaa.

Etäisyys selkeyttää. Tajusin vasta Englannissa opiskellessani, että yrityksemme on jotain erityistä ja ainutlaatuista. En olisi itsekään uskonut, mutta siirryin äidin assistentiksi sen sijaan, että olisin jatkanut taidekasvattajan opintojani. Englannissa opiskelemistani käytännön taideaineista sekä taiteen teoriasta on ollut minulle kuitenkin valtavasti hyötyä.

Osaaminen ratkaisee. Olen tyytyväinen siihen, että äiti ei päästänyt minua helpolla omana assistenttinaan. Hänen kanssaan jouduin toiseen korkeakouluun. Olen varma, että hän vaati minulta jopa enemmän kuin muilta.

Nautimme suvun kanssa ahkeruuskahvit aina pian sen jälkeen, kun olemme aloittaneet mökkitalkoot. Ahkeruuskahvien jälkeen on kiva jatkaa ahertamista. Töissäkin on hyvä pitää taukoja ja puhua jostain ihan muustakin kuin työasioista.

Mielenmaisemani sijaitsee kesäpaikassamme Somerolla. Vietin siellä lapsuuteni kesät, ja siellä vastassa ovat niin äitini arboretum kuin isäni kädenjälkikin. Jaamme kesäpaikan nykyisin siskojeni perheitten kanssa. Olemme siellä yhdessä ja eri aikaan, ja osallistumme paikallisiin tapahtumiin, kuten kesätorille.

Kokoamme perheen yhteen illalliselle. Mieheni tykkää eniten ruoanlaitosta, minun ja poikiemme iloksi. Vanhemmillani ei ollut aikaa jakaa illallishetkiä vastaavalla tavalla. Minä ja siskoni söimme iltaisin kotiapulaisen laittamaa ruokaa.

En kestä lasten hätää. Liikutun herkästi, ja osallistun lapsille suunnattuihin keräyksiin. Olen kokenut tärkeiksi myös ne kahdeksan vuotta, jolloin me toimimme tukiperheenä omien poikiemme ikäiselle pojalle. Kaikki kolme poikaa ovat nyt aikuistumassa.

Äitiyttä harjoittelen edelleen päivittäin. Minulla ja verhoilijapuolisollani on sekä adoptio- että biologinen poika. Heidän jokainen kasvuvaiheensa, tämänhetkinen aikuistumisen kynnyskin, on haastanut minut miettimään, millaista tukea pojat tarvitsevat äidiltä eniten. Tällä hetkellä pyrin antamaan pojille tilaa omien siipiensä kokeiluun.

Kaipuu on osa elämääni. Vaikka äitini sairasti vakavasti yli kymmenen vuotta ennen kuin hän kuoli elokuussa, suru iski olettamaani voimakkaammin. Tähän mennessä olen oppinut hyväksymään sen, että kaipuu häntä ja isääni kohtaan tulee olemaan osa minua jatkossakin. Me olimme tiivis perhe.

Opin äidin periksiantamattomuudesta sen, että luovuttaa ei pidä. Pitää tehdä parhaansa, eikä pelätä virheitäkään. Pelko estää uuden syntymisen.

Teksti: Leila Itkonen

Kuva: Tommy Selin

Julkaistu: 26.12.2014