Apu

Mitä olen oppinut: Muska Babitzin

Mitä olen oppinut: Muska Babitzin

"Lapsuudenperheeni opetti minulle reiluutta ja toisten ihmisten huomioimista."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Kun synnyin, Kirka oli kaksivuotias ja Sammy neljän vanha. Minusta kasvoi kiltti ja aika hiljainen tyttö. Tykkäsin leikkiä nukeilla ja hoidin pienempiä sisaruksiani Ykää ja Annaa.

Koulussa sain hyviä numeroita, varsinkin historia kiinnosti. Olin haltioissani historianopettajan Egyptin aarreaitoista ja pyramideista näyttämistä kuvista. Haaveilin arkeologin ammatista.

Kirka sai houkuteltua minut esiintymään. Aiemmin olin vain hoilannut keittiössämme Kirkan ja Sammyn kanssa, mutta 17-vuotiaana lupauduin Kirkan taustalaulajaksi. Se oli menoa se. Vanhemmillani oli kova kapina, kun en palannut kouluun, vaan siirryin D-tuotannon taustalaulajaksi kesän Kirkan kanssa keikkailtuani.

Esiintymistä jännitin pitkään koko kehollani - niin, että käteni puristuivat nyrkkiin ja ääneni oli kadota. Hoidin ääntäni höyryhengityksellä, hunajalla ja teellä. Pulloon en kuitenkaan tarttunut. Kotoa en siihen mallia olisi saanutkaan, olivathan molemmat vanhempani absolutisteja.

Enää esiintyminen ei jännitä. Ehkä se johtuu ikääntymisen mukanaan tuomasta tyyneydestä. Päiväni ovat muutenkin leppoisia, enkä stressaa turhista.

Nuorena artistina imagoani yritettiin muokata voimakkaasti. Seuraukset olivat huonoja. En antanut ulkopuolisten puuttua seurusteluuni eivätkä pukeutumisvinkitkään tarttuneet minuun. En ole koskaan ollut hameihminen.

Lapsuudenperheeni opetti minulle reiluutta ja toisten ihmisten huomioimista. Äitini ja isäni pitivät yhteyttä meihin aikuistuneisiin lapsiinkin melkein häiriköintiin asti. Yhteenkuuluvuuden tunteemme on yhä voimakas. Olemme aina pitäneet yhtä varsinkin vaikeuksien ja hädän hetkillä.

Jos rehellisiä ollaan, en ole ehtinyt kaivata omia lapsia. Sen jälkeen kun äitini jäi leskeksi, äiti ja sisareni lapset tulivat meille joka viikonloppu. Nautin sisarusteni lastenlasten seurasta. He vangitsevat minut aina tavatessamme. Leikimme nukeilla, piirrämme ja olemme piilosilla. Annan heidän tehdä oikeastaan mitä vaan.

Olen oppinut, että pitkä parisuhde tarkoittaa ylä- kuin alamäkiä, tappelunpoikasiakin. Päivittäin pitää nauraa, varsinkin kun oma mies on myös työ- ja bändikaveri. En olisi voinut löytää parempaa puolisoa kuin Hande. Kaveruutemme kasvaa vuosi vuodelta. Olemme olleet yhdessä 44 vuotta.

Jos saan lottovoiton, muutan ainakin osittain Los Angelesiin. Kuusi Jenkeissä viettämäämme vuotta olivat mielenkiintoinen syrjähyppy pois muusikon ammatista. Minun ja Handen on päästävä käymään USA:ssa edelleen aina silloin tällöin.

Tarvitsen actionia, enkä voisi kuvitellakaan eläköitymistä. 

Viime vuonna tein melkein sata keikkaa ja syksyllä julkaisen levyn kuuden vuoden levytystauon jälkeen.

Nousen lavalle sisarusteni kanssa marraskuussa. Edellisen kerran esiinnyimme Ykän ja Annan kanssa yhdessä Kirkan 50-vuotisjuhlakiertueella 15 vuotta sitten.

Minulla on yksi motto: älä ikinä anna periksi. Olen, kiltteydestäni huolimatta, itsepäinen. Sen ja isältäni perimäni optimismin avulla olen aina ajatellut, että kyllä vain mennään – ja tehnyt sen, mitä pitää.

Ikääntymiseen suhtaudun positiivisesti. Koen olevani edelleen aika pikkutyttö. Pää on osin pilvissä, kuten Kirkallakin oli. 

teksti Leila Itkonen 

kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 10.7.2015