Apu

Mitä olen oppinut: Marjukka Halttunen

Mitä olen oppinut: Marjukka Halttunen

Näyttelijä Marjukka Halttunen, 71: "Olen huono kohtaamaan vastoinkäymisiä, koska unohdan ne niin nopeasti."
Teksti Eve Hietamies
Mainos

Tein töitä näyttelijänä 50 vuotta, nyt olen sopeutunut tähän mukavuuteen: ei enää aikatauluja, ei ketään hengittämässä niskaan. En muistele näytelmiä vaan ihania työtovereita Suomen Kansallisteatterista.

Synnyin Helsingissä jatkosodan aikana. Muistona on pikkuveljen sängystä löytynyt pomminsirpale, jota säilytän vitriinikaapissa. Vaikka olin sota-aikana vauva, jotain jäi alitajuntaan. Kun kerran kuukaudessa Järvenpäässä testataan hälytyslaitteita, iho menee kananlihalle.

Pula-ajan niukkuus opetti sopeutumaan, sillä ihminen keksii loputtomasti selviytymiskeinoja. Kun aloin tienata itse, rahakkaana ajoin taksilla ja rahattomana polkupyörällä.

Olen näyttelijäperheen lapsi. Äidin tyttö, isä oli viisi vuotta sodassa. Vanhemmat eivät yllyttäneet samalle alalle, mutta muuta ammattia en voinut edes ajatella. Vuoden verran yritin lukea yliopistossa estetiikkaa ja ajattelin, että ei...! Äiti kysyi, että onko sun ihan pakko ryhtyä näyttelijäksi.

Olen lapsesta saakka käynyt teatterissa. Tarmo Manni oli mielestäni hauskin, visuaalisin. Olen aina rakastanut hullunkurisia ihmisiä. Sellaisia, jotka saavat minut nauramaan.

Näytteleminen on parhaimmillaan kuin lasten leikkiä: ”Nyt tää tulee täältä ja nyt tää on vihainen.” Rakastin kummallisia maskeja ja rooleja. Antti-Einari Halosen Kalevalassa sain olla Suovakko, eräänlainen loinen. Maskeeraja Pekka Helynen teki pyynnöstäni harvahiuksisen peruukin, jossa kasvoi tatteja.

Olen oppinut ottamaan ilon irti kaikesta, mikä eteen on tullut. Esimerkiksi Suovakosta, jossa oli vain yksi repliikki.

Kansallisteatterin Kiertueteatterin isä on näyttelijä Jussi Lehtonen. Me pukuhuonekaverini Karin Paciuksen kanssa aloimme esittää näytelmää, jota esitimme kouluissa, kirjastoissa, palvelutaloissa. ”Ei niin pimeää, ettei hymyllä kirkastuisi” pitää sisällään Huovista, Liksomia. Laulaa piipitämme, ja mummot yhtyvät lauluun. Koska he eivät pääse teatteriin, me viemme teatterin heille.

Vanhat ihmiset ovat ihania, lämpimiä, niin vastaanottavaisia.

Olen huono kohtaamaan vastoinkäymisiä, koska unohdan ne niin nopeasti. En jaksa mätystää asioita. Kritiikeistä en ole koskaan piitannut, koska näin jo lapsena, kuinka vanhemmat pahoittivat niistä joskus mielensä.

Olen hyvä selittämään asioita omaan pussiin. Minulla on aina selitys kaikkeen!

Kun ihminen on heikoimmillaan, ystävyys punnitaan. Ystäväni ovat kestäneet näyttelijän mielettömät aikataulut ja henkisen poissaolon, kun jokin projekti on ollut päällä.

Lapsiltani olen oppinut paljon, mutta vielä enemmän lapsenlapsilta, joiden avoimuus ja suhtautuminen kaikkeen on niin viatonta ja puhdasta.

Vastoinkäymisiä ei kannata surra liikaa. Niistä oppii aina jotain, ne vievät aina ihmistä eteenpäin.

Ikääntymistä ei voi estää. Moni kasvaa jo horsmaa tässä iässä. Elämä on.

Teksti Eve Hietamies

Kuva Hanna Linnakko

Julkaistu: 11.7.2014