Apu

Mitä olen oppinut: Marjatta Leppänen

Mitä olen oppinut: Marjatta Leppänen

Muutimme perheen kanssa Helsingistä Tyrvään Vammalaan talvella 1941, kun talvisota oli syttynyt. Isä oli asemiehiä ja siellä oli asevarikko
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Lehtikuva
Mainos

Muutimme perheen kanssa Helsingistä Tyrvään Vammalaan talvella 1941, kun talvisota oli syttynyt. Isä oli asemiehiä ja siellä oli asevarikko. 

Olen viidestä sisaruksestani nuorin. Olin vilkas, mutta kiltti lapsi. Äitini oli lehtolapsi, joka kasvoi tätinsä luona todellisessa kurissa ja herran nuhteessa. Ankarasta kasvatuksesta huolimatta – tai sen takia – äiti oli todella hauska ja empaattinen ihminen. Uskon, että olen perinyt häneltä jotain tästä luonteenpiirteestä.

Isä oli urheilumies, voitti työläisten talviolympialaisissa 1923 kultamitalin yhdistetyssä.

Lapsuuteni suuri tragedia liittyy pikkuveljeeni Ristoon, joka sairastui aivokasvaimeen viisivuotiaana. Oli raskasta seurata, kuinka vanhemmat hoitivat häntä kotona kahdeksan vuoden ajan. Itkimme äidin kanssa päivät ja yöt. Tämän takia laitoin välit poikki Jumalan kanssa.

Ihailin vanhempieni sitkeyttä, ja pidän heitä edelleen sankareinani. Näin raskaan asian kokeminen lapsena on yksi syy siihen, etten ole koskaan kuvitellutkaan hankkivani omia lapsia.

Menin kuusivuotiaana kansakouluun ja kävin keskikoulun pitkin hampain. Koulunkäynti ei kiinnostanut yhtään.

Jo pienenä olin varma, että minusta tulee laulaja. Lauloin ja esiinnyin koulussa ja kaikissa kissanristiäisissä. 16-vuotiaana pääsin koulun bändin solistiksi ja kesäkeikoille.

Laulajan työtä olen ensi vuonna tehnyt 60 vuotta, jos lasketaan urani alkaneen vuodesta 1956, kun menin Tampereelle pelimannipoikien solistiksi 1956.

Olen ollut omalla alallani ja rakastanut tätä työtä, vaikka tein viitisen vuotta töitä myös matkatoimistoalalla 1960-luvulla. Ne hommat jäivät lopullisesti, kun Lasse Mårtenson tuotti ensimmäisen floor show’ni  1968.

Sitten tutustuin Jukka Virtaseen, Jaakko Saloon ja Matti Kuuslaan. Teimme ohjelmia ravintoloihin, televisioon ja radioon. Myös juontotöitä riitti. Pojilta opin paljon esiintymisestä.

Nuorempana mottoni oli ”täytyy alkaa huipulta, kun juurella on niin tungosta”. Sittemmin ajatus on muuttunut muotoon ”elämä heittelee, älä pelkää”.

Elämäni on ollut enimmäkseen hyvää. Vaikeimpia asioita on ollut ensimmäisen aviomieheni Callen (Carl Öhman) väitöskirjaskandaali.  Se oli kauheaa, mutta sekin surua ja huolta toisen puolesta.

Myös toisen mieheni Jaakon (Salo) kuolema oli vaikea asia. Suru ja kaipaus eivät lopu, ne vain muuttavat muotoaan.

Avioliittoni ovat tuoneet minulle aivan uusia, ihania ja ihmeellisiä asioita, joista olen saanut nauttia paljon. 

Kaikkein tärkeintä on tulla itsensä kanssa toimeen ja antaa anteeksi. 

Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että saan herätä kivutta uuteen aamuun. Toivon, että saisin elää vielä pitkään, seisoa omilla jaloillani ja jatkaa esiintymistä Supernaisten eli  Vieno Kekkosen ja Pirkko Mannolan kanssa.

teksti Anne Erjonsalo

kuva Lehtikuva

Julkaistu: 3.7.2015