Apu

Mitä olen oppinut: Marika Mäkelä

Mitä olen oppinut: Marika Mäkelä

Taidemaalari Marika Mäkelä, 67: "Lapsilleni  opetin, että jos liikaa välität muiden mielipiteistä, saat elää epämiellyttävän, ikävän elämän."
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Merkityksellisin esineeni on hiuki kulunut kaulaliinani. Pian se on vain yksi iso reikä. Sellaista ei voi ostaa mistään, ja sen saa vain kulumalla. Juuri sitä ihoni halajaa.

Enkö tajua, että olen jo näin vanha? Saavatko nuoret töistäni mitään irti, vai katsovat vain, että hohhoijaa? Sara Hildénin taidemuseoon Tampereelle koottu retrospektiivinen näyttely mahdollistaa ajattelun, että taiteeni on salainen puutarhani. Maalaukseni vain ovat tulleet – ja tulevat yhä – sellaisiksi kuin ne valmiina ovat.

Lapsuuden elin kolmilapsisessa perheessä kasarmilla. Isä oli sotilas. Käskyjen sijaan olisin tarvinnut syliä, lämpöä ja turvallisuutta. Korvikkeeksi löysin lakanat ja pyyhkeet. Tekstiileistä kasvoi turvapaikkoja, ja ihoni sai kosketuksen, joka muuten puuttui. Koulu oli murtautuminen kasarmilta uuteen maailmaan. Ihmeellistä oli, kun ensimmäisellä luokalla sai välitunnilla kävellä käsi opettajan kädessä.

Oulun tyttölyseossa elin jo taidemaailmoissa ja sain kannustusta. Limingan taidekoulua seurasi taideakatemia Helsingissä. Valmistuin vuonna 1973, ja ensimmäinen näyttelyni oli tasan 40 vuotta sitten.

Taiteessa reittini on ollut selvä. Vaikka muodot ovat muuttuneet, maalaamista en ole koskaan kyseenalaistanut. Kaikki muu ympärilläni vaihtuu, mutta maalaamatta en voi olla. Maalaaminen on ainoa pysyvä suhteeni olemassaoloon.

Kun synnytin ensimmäisen lapseni, kotini perujen takia vaikeinta oli tunteiden näyttäminen. Halusin toimia toisin.

37-vuotiaalta pojaltani olen oppinut johdonmukaisuutta. Hän on kohtelias, muttei miellyttämisenhaluinen. Ihailen hänen itsellisyyttään. Kun 46-vuotiaana synnytin tyttäreni, tuntui, että olin valmis äidiksi. Hän on avoin, ulospäin suuntautunut ja herkkä.

Lapsilleni  opetin, että jos liikaa välität muiden mielipiteistä, saat elää epämiellyttävän, ikävän elämän. Samaa toistan itselleni, ja heti hartiat lähtevät niskasta irti.

Maalaan mieluusti syrjässä Pernajan pusikossa ja haluan olla anarkistinen. Olen oppinut olemaan joku, joka ei sovi jollekin toiselle. Rytmejä vaihdan lennossa.

Olen  ollut kolme kertaa naimisissa. Kysymykseen miehiltä oppimastani vastaan kuin historian tunnilla, kun läksyt ovat jääneet tekemättä: Suomen rajoja on puolustettava niin idässä kuin lännessä.

Kun  kumppanina nyt on koira, saan kokea huokuvan syvää yhdessäoloa. Koiran kanssa voin olla tyyni ja tajuta läsnäolon merkityksen. Isäni tuomaroi koiria ja oli partiojohtaja. Opin koirista, ja Lapin-retkiemme erävaelluksilla opin suunnistuksen lisäksi muitakin hienoja miehisiä taitoja.

Elämän  paras aika on, kun pystyn olemaan hetkessä, en haaveile tulevasta tai muistele mennyttä. Pahinta ovat olleet henkilökohtaisen elämän vaikeudet, mutta niissä en halua pyöriä. Olen pystynyt nousemaan pahoista paikoista. Se on lopulta arvokkainta.

Kun loppu tulee, sieluni matkaa kohti taivaallista pöytää. Siellä jo odottaa hyvien ystävieni minulle varaama kantapaikka.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Toni Härkönen

Julkaistu: 28.11.2014