Apu

Mitä olen oppinut: Maija Karhi



Mitä olen oppinut: Maija Karhi

Näyttelijä Maija Karhi, 81: "Innostun asioista helposti, ja minulle on monesti sanottu, että älä! Vanhemmiten olen huomannut, että innostus on voimavarani. "
Teksti Liisa Talvitie

Olin 11-vuotias, kun isäni kuoli sydäninfarktiin. Olin samassa tilanteessa vuonna 1996, jolloin rakas puolisoni Lauri Kärävä menehtyi samalla tavalla. Sain puhelinsoiton Kansallisteatterin Onnen seitti -näytelmän kenraaliin. Harjoittelimme seuraavan päivän tv-taltiointia varten.

Teatteri on maailma, jossa on tarvittaessa osattava työntää syrjään henkilökohtaiset tunteet. Kun elämässä on ollut surua, olen halunnut olla yksin, en höpöttämässä kenenkään kanssa.

Molemmat vanhempani olivat näyttelijöitä, ja isäni antoi minulle kaksi neuvoa: älä ikinä rupea tupakoimaan äläkä ryhdy näyttelijäksi. Ensimmäinen lupaus on pitänyt, mutta nähtyäni isän kuoleman jälkeen Turun Teatterissa Sam Sihvon Jääkärin morsiamen, päätin, että ryhdyn näyttelijäksi.

Pyrin teatterikouluun lukion toiselta luokalta ja pääsin samalle kurssille rakkaan ystäväni Marita Nordbergin kanssa. Wilho Ilmari oli rehtorina. Varsinainen korkeakouluni oli Mauno Mannisen johtama Intimiteatteri. Hän oli hullu lahjakkuus, joka sanoi aina, että teatteri saa olla kaikkea muuta paitsi ikävää.

Elämän suurissa kysymyksissä pitää olla rehellinen. Kun Mauno Manninen oli pestaamassa minua Intimiteatteriin, hän tenttasi minua ateljeessaan Helsingin Katajanokalla. Hän puhui pitkään ja sanoi, että Hamlet on hyvä farssi. Lopetettuaan hän kysyi, olinko ymmärtänyt. Vastasin, etten mitään. ”Hyvä, kiinnitän sinut”, Mauno sanoi.

Nuorena näyttelijänä ehti kaikkeen. Teimme elokuvia aamuvarhain, ryntäsimme sitten teatteriin harjoituksiin, iltapäivällä filmattiin taas ja illalla oli näytös. Sama poppoo pyöri koko ajan yhdessä. Kun tekee mielekästä työtä hyvien työkavereiden kanssa, ei väsy. Koin sen myös Kansallisteatterissa, jossa sain tehdä erilaisia töitä huippuohjaajien ja -kollegoiden kanssa.

Rooleissani olen saanut elää niin monta elämää, että niiden kautta on kasvanut ymmärrys monenlaisia ihmisiä kohtaan. Roolien kautta peilaa aina myös itseään ja omia kokemuksiaan. Niin rakas ammatti kuin minulla onkin ollut, se ei ole koko elämä.

Olen tunnepitoinen ihminen ja olen pelannut elämässäni usein intuitiolla, etenkin ihmissuhteissa. Innostun asioista helposti, ja minulle on monesti sanottu, että älä! Vanhemmiten olen huomannut, että innostus on voimavarani. Raivoisat ruusut -teatteriryhmä oli yksi esimerkki innostumisen voimasta ja siitä, mitä sillä saa aikaan.

Toivoin lapsesta lähtien rikasta elämää. Sellaista olen saanut elää, ja avioliittoni myötä löysin aivan toisenlaisen maailman kuin mitä teatteri on. Hallitusneuvoksena työskennelleen mieheni työn ja aseman kautta olen tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin, todellisiin persoonallisuuksiin. Tyttäreni Hanna ja miehensä Lasse ovat antaneet minulle ihanan perheen.

Yli kuusikymmentä vuotta elämästäni olen näytellyt. Haluan nyt elää toista elämää. Voin tehdä mitä haluan, lähteä matkoille tai lounaalle ystävieni kanssa. Minulla pitää olla aina päämääriä enkä väsy  unelmoimaan. Vaikka unelmat eivät toteutuisi, niin paikalleen ei pidä jämähtää.

Teksti Liisa Talvitie

Kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 21.3.2014