Sotavuosista en muista muuta kuin siskoni syntymän. Olimme sotaa paossa Nastolassa, Lahden lähellä. Kotini oli vaatimaton, mutta meillä vallitsi valtava rakkauden ilmapiiri, joka on kantanut minua läpi elämäni. Äitini oli sairaanhoitaja, isäni työskenteli veturinkuljettajana.
Asuimme Lahdessa sodan loputtua. Minusta oli kiintoisaa kuunnella, millaista elämä oli sodan aikana. Muistan elävästi, kuinka olin jo pienenä innostunut esiintymään. Rakensin oman pienen näyttämön äidin Husqvarna-ompelukoneen alle. Kun ompelukone oli työskentelyasennossa, sen alle jäi pieni aukko. Tein siihen esiripun ja näyttelin äidille keksimiäni tarinoita.
En ole mikään harras kirkossa kävijä, mutta uskoni Jumalaan on ollut olemassa pienestä tytöstä lähtien ja on yhä. Olen esiintynyt lukemattomat kerrat kirkossa. Olen aina kavahtanut ahdasmielisyyttä.
Arvomaailmani keskeisiä rakennuspuita on aina ollut luottamus toiseen ihmiseen. Se on kaiken perusta, olen sen itse kokenut. Isänmaa on arvomaailmassani tärkeä. En voisi koskaan jättää kotimaatani, jonka merkitys on vain kasvanut iän myötä.
Yksi tärkeimmistä asioista on mielestäni terveys. Olen nähnyt ihmisillä suuriakin vaikeuksia, mutta useimmat ovat kestäneet ja selviytyneet niistä, kun ovat saaneet olla terveitä. Surukseni tosin olen joutunut kokemaan, kuinka monet läheiset ystävät ja työtoverit ovat jättäneet tämän elämän.
Iloitsen suuresti työstäni. Tampereen Komediateatterin Kvartetissa minulla on ollut onni työskennellä hienojen näyttelijöiden kanssa. Kvartetissa meillä on upea tiimi: Tuija Vuolle, Heikki Nousiainen ja Esko Roine. Hienoa on ollut myös se, että näytelmä on saavuttanut suuren suosion ja olemme saaneet näytellä täysille katsomoille. Sehän on aina tärkeää teatterille ja näyttelijöille.
Työtoverit ovat merkinneet minulle aina valtavan paljon. Jo Teatterikoulussa vuosina 1960–63 samalla kurssilla olivat muun muassa Tarja-Tuulikki Tarsala, Antti Litja, Ritva Oksanen, Risto Aaltonen, Tapani Perttu ja monia muita. Samoin Televisioteatterissa, johon sain kiinnityksen heti Teatterikoulusta.
Ritva Arvelo oli yksi ihanteistani. Hän oli älykäs, loistava näyttelijä ja yksi ensimmäisistä suomalaista naiselokuvaohjaajista. Hän oli kielitaitoinen, ja hän käänsi näytelmiä muun muassa ranskasta. Hän oli myös ensimmäisiä todellisia elokuvanäyttelijöitä Suomessa.
Vuosi 1978 oli elämäni hirvein. Toukokuussa kuoli äitini ja elokuussa mieheni junaonnettomuudessa. Jäin yksin kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Heistä nuorin oli viisivuotias. En olisi selviytynyt ilman lapsiani. Olen ylpeä heistä ja tietenkin äärettömän onnellinen kuudesta lastenlapsestani.
Olen mielestäni pärjännyt hyvin äitinä – ja isänä. Olen saanut todeta, että aika on armollinen kaikissa vaikeuksissa. Vaikka surua on vaikea hyväksyä, on aina muistettava se, että aika parantaa.
Teksti Juha Heiskanen
Kuva Kirsi Tuura
