Ikääntymisen myötä tyhmäkin rupeaa älyämään jotain. Tosin mikään ikä ei tunnu riittävän siihen, että oppisin ymmärtämään naista.

Kun täytin 27 vuotta, istuin humalassa bussissa. Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä ajattelin, että tämän täytyy olla elämän paras ikä. Äskettäin luin tutkimuksen, jossa kerrottiin, että ihmisen minäkuva peilissä jää siihen, mitä se oli 27-vuotiaana.

Synnyin Helsingissä. Äiti oli maatalouden ja metsätieteen maisteri, joka työskenteli yliopistolla. Kun myöhemmin olin itse valtion virkamiehenä, mikään yliopistomaailman kataluudesta, kostosta, kateudesta ja kampittamisesta ei tullut yllätyksenä.

Isä lensi ilmavoimissa 20 vuotta, joutui sotavangiksi, vietiin kolme kertaa teloitettavaksi. Myöhemmin isä työskenteli lennonjohtajana ja eteni vakuutusyhtiössä johtavaan asemaan. Elimme niin pikkuporvarillista elämää, että muistan miettineeni, miten minusta voi koskaan tulla mitään, kun olimme niin tavallisia.

Matti Ranin piti Herttoniemen yhteiskoulussa näytelmäkerhoa. Kun televisiossa alkoi Raninin lastenohjelma, hän siirsi kerhon äidilleen. Saara Ranin laittoi meidät koululaiset tekemään töitä oikean teatterin työkurilla ja metodilla. Opin Saaralta työmoraalin.

Turhuuden ja pelkuruuden lisäksi minua suututtaa ihmisissä laiskuus ja se, kuinka vajavaisilla asenteilla ihmisiä päästetään liikenteeseen. Kiuruvedellä niillä taidoilla vielä pärjäisi, Helsingissä ei.

Iloa tuottavat pienet asiat: joka tiistai kokoonnumme kavereiden kanssa pubiin tietokilpailuun. En ryyppää, mutta Englannissa oleskellessani opin juomaan olutta brittiläisittäin, ”sosiaalisesti”

En ole koskaan harrastanut oikein mitään, mutta on minulla purjevene. Se on vain mökkimatkailua mustalaisten tavoin; joka aamiaisella uusi maisema.

Olisin voinut elää toisenlaistakin elämää. Opiskelin samaan aikaan arkkitehtuuria ja elokuvaa. Sillä energialla, minkä tuhlasin juomiseen ja naisten opiskeluun, olisin valmistunut myös arkkitehdiksi.

Arvioin maailmaa skeptisyyden, sarkasmin, ironian läpi ja tiedän vahingoittaneeni sillä elämääni. En ole koskaan seisonut kenenkään joukoissa. Jättäydyn sivustakatsojaksi, kun porukka alkaa perustaa jotain huh hah trendiä – oli poliittista tai taiteellista.

Olen kateellinen suomenruotsalaisille, koska heidät on opetettu nauramaan, suomalaisia ei.

Teen tällä hetkellä Jörn Donnerin kanssa elokuvaa Hitlerin vierailu vuodelle 2017. Olen kai tehnyt jotain oikein, sillä Donner on erottanut muut ohjaajat, mutta tehnyt kanssani jo monta elokuvaa.

Tunnistan lapsissani itseni ja heidän äitinsä. He ovat geenikombinaatiomme cocktailsekoittimen jälkeen. Rohkeutta ja uteliaisuutta olen heille yrittänyt opettaa.

Pojastani olisi pitänyt tulla filosofi. Hän kysyi kerran: ”Isä – eikö olisi surullista, jos maailmassa olisi vain yksi legopalikka?” Olisihan se!

Teksti Eve Hietamies

Kuva Jaakko Jaskari