Lapsuudenkodissani oli aina meluisaa. Äiti on hyvin eloisa espanjalainen, ja meitä oli neljä sisarusta. Minä olin toiseksi vanhin ja hiljaisin.

Vuotta vanhempi siskoni oli lapsena hyvin sairaalloinen. Monesti sain kuulla, että minut tehtiin siksi, että perheeseen haluttiin vahva ja terve lapsi. 

Ihailin isän leppoisuutta ja sosiaalisuutta. Taisin olla isän tyttö – ja poikakin. Äiti oli tiukka kasvattaja, enkä siksi tullut aina hänen kanssaan toimeen. Kiivaus minussa periytyy äidiltäni, vaikka muuten minusta tuli aivan toisenlainen äiti.

Vahvan lapsen rooli selittää persoonaani vielä nykyisin. Vahvuus on tehnyt rohkeaksi ja opettanut vastuuseen. Varjopuoli on se, että herkkyyttäni en saanut koskaan näyttää. En voinut itkeä niin kuin muut.

Asuimme monissa maissa. Ehkä sen vuoksi kotona opetettiin ottamaan muut ihmiset huomioon. Lapsena olin kiltti, mutta teini-ikäisenä hankala. Kapinoin kaikkea vastaan. Lähdin kotoakin jo abivuonna.  

Vastoin vanhempien toivetta en hankkinut akateemista koulutusta. Myöhemmin he ovat kyllä olleet ylpeitä minusta. Eivät he osanneet kuvitellakaan, että minusta tulee mallitoimistoyrittäjä.

Tie mallimaailmaan oli sattumaa. Lukiossa harrastin tanssia ja haaveilin siitä jopa ammattia. Koska rahani eivät riittäneet lisäopiskeluun, tein töitä mallina. 

Mallimaailma oli minulle täysin vieras, olin siellä outo lintu. Ihastuin kuitenkin näytöksiin, esiintymiseen, uusiin ihmisiin ja koreografioihin, mutta taiteilijakavereilleni en voinut edes kertoa, että tein mallintöitä.

27-vuotiaana perustin oman mallitoimiston ja opettelin yrittäjäksi kantapään kautta. Suomessa olen alan pioneeri, nyt Paparazzi on ollut minulla jo 32 vuotta.

Vaikeita aikoja on ollut paljon. Vastuu kuluttaa. Kymmenen vuotta sitten olin jo myymässä yritystäni, mutta onneksi en tehnyt sitä. Tyttäreni Claudia tulee jatkamaan yrityksen toimintaa.

Olen kokenut kaksi avioeroa ja pitkiä suhteita. Yksin olemiseen täytyy totutella. On kuitenkin ollut hienoa kokea useampi rakkaus, mutta myös yksin oleminen.

Kuolema on muistutus elämän rajallisuudesta, ja läheisten kuolema jättää aina jälkensä. Vuonna 2004 nuorimmaiset lapseni menettivät isänsä ja kolmen kuukauden päästä isäni kuoli. Tuli tunne, että minun on ainoana vanhempana pysyttävä mahdollisimman pitkään elossa.

Sisareni kuolema vuonna 2006 oli vaikea asia. Paneuduin aiheeseen niin syvästi, että olin jo perustaa hautaustoimiston.

Pettymykset ja onnistumiset ovat yhtä tärkeitä. Kumpaakin tarvitaan. Iän myötä olen oppinut elämään hetkessä.

Lapset ovat minulle tärkeitä, ja rakastan heitä tasapuolisesti aina. He ovat opettaneet minua pysymään ajan tasalla ja pitäneet minut ruodussa.

Haluaisin elää vanhaksi ja nähdä lasteni ja ihanan lapsenlapseni kasvavan. Fyysisille muutoksille ei voi mitään. Meillä on vain yksi elämä, eletään se hyvin.

Teksti Anne Erjonsalo, kuva Ari Kakkinen