Jo varhain puserooni tarttui voimakas kiireen visio, tunnelma, joka hallitsee minua taiteilijana ja muutenkin. Ylihuomisen idean pitäisi olla valmis jo eilen.
Asuin kaksivuotiaasta Kangasalan Korvenperällä. Oleellista on, että kun on korpi ja vieläpä sen perä, niin lopulta on vain luonto ja ajatukset. Vähä onkin paljon.
Haralanharjun näkötorni oli minulle ”tähtitorni”. Sieltä maailma alkoi aueta myös konkreettisesti. Oli erittäin vivahteikasta kasvaa Kangasalan maisemissa. Aluksi vain ajatukset etsivät ja matkustivat. Pälkäneen lukion jälkeen ajauduin vääjäämättömästi muotojen, värien ja viivojen pariin Helsinkiin.
Perhosen herkän äitini leimallisin piirre oli täysi luotto minuun, vaikka hän pelkäsi puolestani. Minulta puuttuu itsesuojeluvaisto, ja olen kommellusten maailmanmestari, mutta tässä sitä kuitenkin vielä ihme kyllä ollaan.
Isä oli vaativa, pienissäkin asioissa erittäin kunnianhimoinen. Luultavasti isältä tulivat minulle tekemisen halu ja voima.
Dramaattisin muistikuva lapsuudesta on vuoden 1944 evakkoon lähtö isäni kotiseudulta Kivennavalta. Taivaanranta jo loimotti sodan tulta, kun koiramme ammuttiin ja kotitalo sytytettiin palamaan. Se teki pikkuiseen poikaan vaikutuksen.
Tummat sävyt seuraavat minua. Elämä on toisinaan ollut kuin Hugo Simbergin Kuoleman luistimissa, jatkuvaa viivalla eli rajalla oloa. Kuolema pysyy mielessä, mutta se ei vie uskallustani elää – joskus vähän liikaakin.
Mielettömän vauhtiviehtymykseni vuoksi sain lempinimen Kangasalan James Dean. En fanittanut Deania, mutta elin samalla tavalla. Nuoressa kapinallisessa ja Jättiläisessä minuun vetosi Deanin erilainen, eleetön tapa näytellä.
Kysymys kaiken lopusta saa minulta normaalin gallupvastauksen: ei osaa sanoa.
Naiset ovat opettaneet minulle täyttä elämää. Naiset kuuluvat luonnollisesti elämänmenoon, totta kai. En ole erakko, ja minulla on tarve olla ihmisiin yhteydessä. Naiset ovat elämää.
Pysyvää onnea ei ole eikä tule, mutta jos onni hetken hipaisee, niin pohja on silloin syvästi eettinen, muuten se ei onnea ole.
Elämän tarkoitus on kiitävä hetki, joka jokaisen pitäisi oman linjansa löydettyään kokea henkilökohtaisesti. Itse korpifatalistina saatan olla oikeassa paikassa väärään aikaan tai päinvastoin. Sitten mietin, vaikuttiko siihen merkittävämmin kenties kohtalo vai oliko se sittenkin sattumaa.
En anna elämän vain mennä, mutta fakta on, ettei elämää pysty hallitsemaan. Elämänhallinta on sana, joka jo ajatuksenakin on minulle täysin mahdoton.
Jos jotain lapsilleni opetin, niin humanismia, näkemyksellisyyttä ja itsenäisyyttä. Kukin tekee oman piirtonsa, eikä sitä voi ohjata. Itseäni Ateneum veti puoleensa. Elämänkohtalohan tämä on – ei ammatti.
Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -taidemuseo on urhea, kauaskantoinen projekti. Aika on mielestäni suureista suurin, ja siksi se niin hyvin elämänkaarta mittaa.
Teksti: Hannu Koskela
Kuva: Tero Hakala / Studio Pelisalmi
