Mitä olen oppinut: Keijo Korhonen
Puheenaiheet
Mitä olen oppinut: Keijo Korhonen
Professori ja diplomaatti Keijo Korhonen, 80: "Isän kanssa opin lapsena tekemään metsätöitä."
Julkaistu 18.7.2014
Apu

Synnyin Oulujärven rannalla Paltamon Melalahden kylässä. Äiti oli kylän koululla opettajana 42 vuotta. Meitä oli neljä poikaa, ja äidin suuri haave oli antaa jokaiselle mahdollisuus opiskeluun. Näin tapahtui. Nuorin meistä tosin kuoli syöpään vain 23-vuotiaana lääketieteen opiskelijana.

Suvun maista erotetulla pikkutilalla oli pari lehmää, hevonen, lampaita, sika, kanoja ja tietysti metsästyskoira. Koskaan ei nähty nälkää. Aina oli vaatetta. Jokainen sai jouluksi kirjan. Lisää löytyi kyläkirjastosta ja koululta. Isän kanssa opin tekemään metsätöitä pokasahalla ja kirveellä.

Oppikouluun mentiin Kajaanin yhteislyseoon. Äiti toimitti kortteeriin läskiä, voita ja kananmunia.

Eniten minuun on vaikuttanut äitini. Halusin historian ja suomen kielen opettajaksi. RUK:sta päästyäni keräsin opiskelurahoja. Toimin kansakoulunopettajana Paltamon Korpimäen koululla, jonne kertyi matkaa polkupyörällä 30 kilometriä ja korven halki itse tekemääni latua hiihtäen 15 kilometriä. Säästin joka markan. Keväällä ostin irtotakin ja suorat teryleenihousut.

Yliopisto oli kaukana Turussa. Samaan aikaan kun aloitin opiskeluni, Suomen historian professorina aloitti Mikko Juva, josta tuli myöhemmin arkkipiispa. Hän on ollut esikuvani myös siksi, että hän otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Väitöskirjani tein Pietarissa toimineesta Suomen asiain komiteasta, joka esitteli Suomea koskevat asiat 1810- ja 1820-luvuilla Venäjän keisarille ja Suomen suuriruhtinaalle Aleksanteri I:lle. Olin Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, kun presidentti Urho Kekkonen pyysi ulkoministeriksi Martti Miettusen hallitukseen 1976.

New Yorkissa osallistuin 23 yleiskokoukseen, niistä viidessä Suomen YK-suurlähettiläänä. New York on maailman ainoa City. Pidän siitä, mutta köyhän, yksinäisen ja sairaan on parasta olla asumatta siellä. Se on nuorten ja vahvojen ihmisten kaupunki.

Vuonna 1990 sain kutsun Kainuun Sanomien päätoimittajaksi. Neljä vuotta myöhemmin presidentinvaaleissa asetuin perustamani riippumattoman Suomen kansan itsenäisyysrintaman ehdokkaaksi. Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi.

Kainuusta matka vei Arizonaan Tucsoniin. Olin silloin 60-vuotias. Meillä on siellä vaimoni Anitan kanssa kummallakin hevonen. Luennoin Arizonan yliopistossa kansainvälisistä suhteista ja oikeudesta, kunnes lopetin pari vuotta sitten. Elämäni onnellisinta ja harmonisinta aikaa ovat olleet viimeksi kuluneet 25 vuotta, jotka olen saanut elää Anitan kanssa.

Kesällä palaamme Melalahteen. Viitenä kesänä kyläteatteri on esittänyt kylän vaiheista kertovaa näytelmääni, jonka Anita on ohjannut. Kuudes kertoo syksystä 1944. Kerron pikkupojan muistoista, kun saksalaiset ajoivat kylän läpi.

Kuolema on osa elämää. Se on mysteeri. Paul Gauguin maalasi Tahitilla ihmisen elämänkulun. Taiteilija kirjoitti kuvaan kolme kysymystä: Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne me menemme? Suuret ajattelijat eivät ole ratkaisseet kuoleman mysteeriä.

teksti Liisa Mantere

kuva Kari Kaipainen

Kommentoi »