Puheenaiheet
Apu

Mitä olen oppinut: Kari Rydman

Mitä olen oppinut: Kari Rydman

"En ole koskaan lakannut olemasta pikkupoika."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Varhaisin muistoni on kesältä 1939. Vietimme kesää isoisän vuokraamalla huvilalla Helsingin itäpuolella. Siellä minä ja Gunvor-täti marssimme pyöreän kukkaistutuksen ympäri ja lauloimme Porilaisten marssia.

Olin kuusi mennessäni valmistavaan kouluun, ja jo 13-vuotiaana Norssin lukioon. Eläinopissa professori L. Arvi P. Poijärvi havainnollisti tokaluokkalaisille mieleenpainuvasti lohikalojen rasvaevän. Hän käski tarttua korvannipukkaamme, ja sanoi, että juuri siltä tuntuu lohen rasvaevä.

Säveltämisen aloin 1950-luvun lopulla. Tapani käsitellä musiikkia herätti ärtymystä vakavissa piireissä. Kun sijoitin neljänteen jousikvartettooni pätkän valssia ja boogie woogieta, tekoseni tulkittiin pelleilyksi. Sain silti Kritiikin Kannukset Ralf Långbackan ja Jorma Panulan jälkeen.

Itse olin 1960-luvulla aina vähän höyrypäitä vastaan. Kun Tšekkoslovakia vuonna 1968 miehitettiin, myös minulle tuttuja taiteilijoita vangittiin. Minä yhtenä velloin Eirassa ja Tehtaankadulla miehitystä vastustavassa joukossa.

Nuorena esikuviani olivat Albert Schweitzer ja Mahatma Gandhi ajamansa väkivallattoman maailmankuvan vuoksi.

 Jyväskylän kesässä yliopiston vahtimestari soitti poliisit pidättämään julkisesti suudelleen nuorenparin. Päätimme järjestää viisiminuuttisen suutelumielenosoituksen, jonka poliisi aikoi estää. Itse suutelin salamavalojen leiskuessa 16 naista ja M. A. Nummista. Myöhemmin poliisipomo linjasi, että suudella saa, kunhan ei kiemurtele.

En usko pahantahtoisuuteen asioissa, jotka voi vähintään yhtä hyvin selittää tyhmyydellä.

Vuonna 1977 tulin Valkeakoskelle maanpakoon. Katosin piireistä, menetin statuksen. Tilalle sain Hämeen luonnon, hälyttömyyden, aikaa ja vapauden päättää töistäni. Amatöörien opetus tosin oli hikistäkin, mutta samaan aikaan syntyi myös radiosarjoja, pisin niistä 57-osainen.

En yrittänyt neljän poikani kasvattajana mitään erikoista. Tein lautapelejä, joita pelasimme, ja opin, ettei lasta saa narrata tai vasiten tuottaa hänelle pettymystä. Pojista vanhin on kuollut. Hän oli lahjakas urheilija, jonka kohtalo oli saada melanooma. Sävelsin surutyönä orkesterikappaletta hänen muistokseen jo hänen eläessään. 

Kun 1976 Helsingin yhtenäiskoulussa oppilaani kuoli, aloin samana päivänä laulun Niin kaunis on maa. Iloinen teos leimautui ikäväkseni hautajaislauluksi, vaikka sitä alussa esitettiin koulujen kevätjuhlissa. 

Naista ei pitäisi päästää lastenhuoneeseen eikä keittiöön. Miehen käsi on isompi ja lämpimämpi. Isät ovat myös käytännöllisempiä, sillä äidit siivoavat aina lelut pois, vaikka niiden pitäisi olla alati leikkivalmiina. Eikä ruoasta tarvitse laskea kaloreita kolmen desimaalin tarkkuudella.   

Vanhuus tuntuu aika hienolta, vaikka jalat eivät kanna pitkälle. Kun ei ole enää hedelmällisessä iässä, on vapaa sukupuolten välisestä tappelusta, joka voi olla lähes tappavaa. Kun enää ei ole tarvetta pelata sitä peliä, voin muuttaa sen estetiikaksi.

Sisällytän tieteelliseen maailmankuvaani varauksen, jonka lainaan Plinius vanhemmalta: ”On suurempi mahdollisuus olla väärässä, jos kieltää jonkin mahdollisen.”

Teksti Hannu Koskela, kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 15.4.2016