Apu

Mitä olen oppinut: Kari Kuuva

Mitä olen oppinut: Kari Kuuva

Laulaja-lauluntekijä Kari Kuuva, 68: "Vuonna 1991 tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen kesti kuusi vuotta ennen kuin kivut loppuivat ja opin taas kävelemään. Kokemus vei pois kuolemanpelkoa."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Tyhjänpäiväinen menestys tekee kusipääksi. Olin ensimmäisen levytykseni jälkeen, 17-vuotiaana, niin ylimielinen tähti, että sitä on hirveää muistella. Oikean menestyksen edessä olen nöyrä, menestys voi muuttua hetkessä.

Kasvoin 50-luvun sodanjälkeisessä Suomessa. Ensin Riihimäellä, sitten Haapakoskella, Tampereella ja Helsingissä. Olen ainoa lapsi, isäni oli sotasankari ja insinööri, äitini kotirouva.

Olin rauhallinen, kiltti, mietiskelevä ja luova lapsi. Osasin piirtää ennen kuin puhua. Isä arvosti yleissivistystä, joten minulle ostettiin jo lapsena tietokirjoja. Innostukseni lukemiseen on säilynyt.

Isän auktoriteetti kotona oli ehdoton, mutta meillä oli lämpimät välit. Häneltä opin myös erätaidot ja siksi olin myös innokas partiolainen.

Kävin kolme vuotta Tampereen Klassillista lyseota, mutta kun perheemme muutti Helsinkiin, jouduin vaihtamaan Helsingin Normaalilyseoon. En viihtynyt enää koulussa. Lopetin keskikouluun ja lähdin ovet paukkuen kotoa 17-vuotiaana.

Isä sanoi, ettei miehellä saa olla velkaa. Siksi ainoa velkani on ollut asuntovelka. Häneltä opin myös, että kiroileminen antaa ihmisestä tyhmän vaikutelman.

Minusta oli väärin, että isä pakotti minut valitsemaan koulussa englannin sijasta saksan kielen. Aloin vihata kieltenopiskelua. Myöhemmin olen tajunnut, että englantia olisin voinut opetella ihan itsekin.

Hyvänä piirtäjänä pääsin nuorena mainostoimistoon, mutta vaihdoin hienon työtarjouksen  musiikkibisnekseen Tango Pelargonia -hitin myötä. En vieläkään tiedä, valitsinko oikein.

Iskelmätähteyteni jälkeen siirryin lauluntekijäksi. Olen pitänyt tästä työstä, ja ensi vuonna voisin viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaani. Nostalgia-artisteille olisi nyt kysyntää, mutta en halua enää keikoille.

Vaikka ikää on tullut, tunnen itseni yhä nuoreksi. Ei ole  mitään vakaata viisasta vanhuutta. On huvittavaa lukea nuorempien romaaneista, miten vanha yli 60-vuotias voi olla.

En ole koskaan ollut ahne, mutta pula-ajan lapsena tunnen oloni paremmaksi, jos ei ole rahahuolia. Niitäkin on ollut.  1970-luvulla elämäntapani olivat hurjat. Sittemmin viisastuin ja aloin säästää.

Olen joutunut pettymään siihen, että itse arvostamani työt eivät aina ole iskeneet tulta. Hittini ovat syntyneet tahattomasti ja ovat onnellisia sattumia. Nykyisin YouTube ja Facebook tarjoavat väylän aineiston toisenlaiseen jakamiseen.

Osaan sopeutua muutoksiin. Vuonna 1991 tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen kesti kuusi vuotta ennen kuin kivut loppuivat ja opin taas kävelemään. Kokemus vei pois kuolemanpelkoa.

Kiitän rukouksissani elämäni hyvistä – ja joskus huonoistakin – asioista. Minulla on vähän hyvin läheisiä ihmisiä, mutta arvostan ja rakastan heitä suuresti.

Elämäni on onnellista, kun voin tehdä asioita, joista pidän. Enää ei tarvitse päteä. Voin nauttia kirjoista ja elokuvista. Kokemuksesta tiedän, että elämä voi muuttua, eikä mitään tai ketään voi omistaa.

Teksti Anne Erjonsalo

Kuva Petri Mulari

Julkaistu: 22.8.2014