Jos minulle tarjottaisiin ryyppyä nuoruudenlähteestä, sanoisin, että viekää helvettiin! On vale, että nuoruus olisi kultaista aikaa. Kun rehellisesti muistelee, se on enimmäkseen epävarmuutta, pelkoa ja jännittämistä. 

Viime pääsiäisenä toteutin yhden hillittömän mielitekoni: kuuntelin Matteus-passion kolme kertaa peräkkäin. On nautinnollista kuunnella musiikkia, joka ei tee itsestään mitään numeroa. Samaa voi sanoa Bachin kantaateista. Se on sielullis-ruumiillinen yhdistelmä ja parempaa terapiaa kuin mikään muu. 

Kun synnyin, äitini työskenteli kirjakaupassa Kauhavalla. Kasvoin ison ja pienen tietosanakirjan välissä kirjakaupan hyllyssä ja opin lukemaan jo hyvin varhain. Osaan vieläkin lukea kirjat niin, etteivät ne näytä luetuilta. 

Sain kasvaa kulttuuriystävällisessä ympäristössä, vaikka maaseudulla ajateltiin silloin, etteivät kirjat ja elokuvat sovi miehelle. Kirjallisuus, lehdet ja elokuvat olivat meillä kotona aina myönteinen asia. 

En näe, että korkeakulttuurilla ja viihteellä olisi jotain eroa. Kirjallisen urani huipentuma oli, kun professori Lordi Jacob esitteli minut tekijänoikeusjärjestön kokouksessa Englannin ylähuoneen tiloissa puhemies Lordi Hoffmannille: ”Tässä on ystäväni, joka on kääntänyt Tintti-sarjakuvat suomeksi!”

Jos jokin asia ei ottanut onnistuakseen, kummitätini sanoi: ”Olokhon, paska!” Huumori on parhaimmillaan kuin runous, eli yllättävän näkökulman avaamista.

Isomummuni opetti suurpiirteisyyttä. Kun hän huomasi, että hiivaleivästä puuttui hiiva, hän heitti hiivapaketin papereineen uuniin leivän päälle ja sanoi: ”Koha hänes’ on!”

Isäni vaelsi paljon Lapissa. Erämaassa eksymisestään hän kirjoittaa yhdessä kirjassaan: ”Ensimmäiseksi eksyy pää.” Tämä koskee elämässä muitakin asioita kuin vaellusta. Kohtalokas eksyminen on sitä, ettei ymmärrä eksyneensä. 

Professorina tajusin, että joskus pitää napata liian tunnollisen oppilaan kassista tekeillä oleva väitöskirjan käsikirjoitus ja sanoa: ”Tämä kelpaa!” Väitöskirja ei saa olla elämän päämäärä. Se on väline, vähän kuin ajokortti.

Tiede on epävarmuuden valtakuntaa. Luonnontieteiden tunnusmerkki on se, että väitteet voidaan periaatteessa todistaa vääriksi. Ei se, että ne voidaan todistaa oikeiksi. Tieteellinen totuus voi muuttua, kun tehdään kokeita ja opitaan uutta.

Ensimmäinen vaimoni kuoli, kun lapsemme olivat alaikäisiä. Vanhimpien lasten lähdettyä kotoa asuin nuorimman poikani kanssa. Oli järkyttävää huomata, että jos kumpikaan meistä ei sano mitään, on täysin hiljaista. Silloin ymmärsin, että kyllä akkoja tarvitaan.

Kun katsoin kolme viikkoa sitten syntyneen lapsenlapseni sormia ja kynsiä, mietin, miten on mahdollista, että lapsi syntyy noin valmiina.

Teksti Leena Raiviokuva Jari Lam / Lehtikuva