Jutut opin evakoilta. Kävivät meillä saunassa. Isä oli kirvesmies ja oli rakentanut kylän ensimmäisen saunan. Saunan jälkeen pelasivat korttia, joivat viinaa ja kertoivat juttuja. Olivat lipeväkielistä porukkaa. Ei ne jutut olleet sopivia pikkupojan korville, ja siksi ne jäivätkin päähän, karjalaisukkojen ja -akkojen tarinat.
Ryynäsen Topi, puhelias kuhmolainen omalta murrealueeltaan, kertoi armeijassa eläviä tarinoita ja kertoi niitä hauskasti.
Taitojani on kehittänyt toimittajavaimoni, jolla on rikas kieli. Kun on riitaa, se on vielä rikkaampaa. Ja kun on oikeasti erimielisyyttä, niin se käyttää kieltä vielä paremmin. Ja onhan vaimo vanhempi, kuukauden. Vanhempaa pitää kuunnella, senkin olen oppinut vaimolta.
Sisaruksiltani en ole oppinut mitään. Ne ovat niin tyhmiä, ettei niiltä voi oppia mitään.
Isältä sain ohjeen, että kato rahapussiis, kun menet äänestämään, ja mieti sitten ketä äänestät. Äiti opetti meitä pentuja pitämään kädet omissa taskuissa, ettei lämmitellä käsiä toisten taskuissa.
Nuorena halusin rakennuspuolen kouluun. Meitä oli neljä poikaa, ja oltiin isän mukana vasarahommissa omakotirakennuksilla. Sieltä ei saanut tai älynnyt ottaa työtodistuksia, enkä päässyt hakemaan rakennuspuolelle. Metallipuolelle tekniseen kouluun pääsin ja sitten opistoon. Ikinä ei kiinnostanut näpit rasvassa hyöriminen ja opistoaikana teinkin jo keikkaa. Ehkä siellä jotain oppi, kun sain koneinssin paperit. En ole kyllä vielä käyny niitä hakemassa Kuopion tekusta.
Valehtelisin, jos sanoisin, ettei Ruikonperä ole mitään opettanut. On se. Jokainen taiteilija on vähän narsisti, itteensä päin kääntynyt. Kun joku tulee ja sanoo, että on hyvä, niin minä sanon, että niin olen minäkin.
Mutta vaikka olisin kuinka hyvä, en kehu. Sanon: en lähtis moittimaan.
Itsevarmuutta tuli, kun huomasin, että jutut menee läpi. Enää en ujostele, vaikka mihin pitäs mennä. Ennen pelkäsin ja jännitin, nyt en arkaile mitään. Pienenä olin ujo ja esiintyminen pelotti. Ja kun se pelotti, se myös kiinnosti.
Vauraudesta en oppinut mitään, koska sitä ei kestänyt pitkään. Osasin tärvätä nopeasti. Jos oli rahaa, oli koko ajan huoli, että miten sen saa äkkiä menemään. En nauttinut jemmaamisesta, kiertoon vain sitä mukaa kun rahaa tuli.
Sinisilmäinen olen ollut, uskonut mitä on sanottu tai ehdotettu, ja saanut sitten pettyä. Kun on joutunut monenlaisen ketkun kanssa tekemisiin, olen oppinut pikkusen varomaan. Asiaa pitää punnita, eikä lähteä suin päin joka hommaan.
Köyhyydestä olen oppinut, ettei sitä tarviis tulla uudestaan, kuten nyt monelle näyttää tulevan. Meillä köyhyys oli sitä, ettei ollu kuin yksi lenkin pätkä jääkaapissa, pentuja kaksi ja velkaa joka paikka täynnä. Sitä oppi nöyrtymään. Piti mennä sossuun hattu kourassa. Se on pahinta, mitä voi ihmiselle kuvitella. On aika kova paikka hakea sosiaaliavulta rahaa, jotta saisi pennuille ruokaa ja itelle lääkettä.
Kun sain taiteilijaeläkkeen, tiesin että saa leipääkin syödä vielä loppuelämän.
Teksti Matti Ronkainen
Kuva Minna Raitavuo/Lehtikuva
