Mitä olen oppinut: Ismo Kallio
Puheenaiheet
Mitä olen oppinut: Ismo Kallio
Näyttelijä Ismo Kallio, 78: "Olen sellainen perheen paha poika, vaimo ja lapseni ovat kantaneet minua käsillään!"
Julkaistu 4.4.2014
Apu

Elämän ison opetuksen sanoo Anton Tšehov: ”Elämä on mennyt niin kuin ei olisi elänytkään.” Aika kuluu kuin lentäen, mutta olen onnellinen siitä, miten olen saanut elää. Se, mistä olen unelmoinut, on toteutunut.

Pikkupojasta asti halusin näyttelijäksi. Kävin isosiskoni kanssa katsomassa sodan aikana saksalaisia propagandafilmejä. Sodan jälkeen teimme kavereiden kanssa esityksiä. Olin varma, että esiintyminen on minun juttuni.

Olin kymmenvuotias vuonna 1946, kun näin Turun Sanomissa ilmoituksen. Kaupunginteatterin lapsiteatteriosasto etsi näyttelijöitä. Menin pääsykokeisiin, joissa piti laulaa, lausua ja lukea tekstiä. Pääsin sisään ja kotiin mennessäni ilmoitin, että mä olen nyt mennyt teatteriin.

Hyvässä ja pahassa olen saanut elää rooleissani kymmenien ihmisten kohtaloita. Se on näyttelijäntyön rikkautta. Teatteri, kohtaaminen elävän yleisön kanssa on minulle televisioon ja elokuviin verrattuna kaikki kaikessa.

Oma elämäni ja teatteri eivät ole sekoittuneet keskenään. Vaimoni sanoo aina uutta roolia harjoitellessani minun väittävän, etten ikinä ole tehnyt tällaista roolia. En osaa arvioida omia onnistumisiani. Onni on ollut se, ettei minua koskaan laitettu mihinkään fakkiin. Olen saanut näytellä mahdottomia ja mahdollisia rooleja.

Näyttelijän tielläni on ollut monia opettajia ja vaikuttajia. Heistä ensimmäinen oli Teatterikoulun rehtori Wilho Ilmari. Kansallisteatterin suuret tähdet Ella Eronen, Urho Somersalmi, Edvin Laine, Jalmari Rinne ja monet muut opettivat minulle paljon tästä työstä. Kun opetin Teatterikoulussa, olin Marja Korhosen assistenttina. Se oli minun korkeakouluni.

Roolin oppii vain lukemalla ja taas uudestaan lukemalla. Nuorempana sitä hermostui, kun vanhat näyttelijät tuhisivat harjoituksissa plarin kanssa. Näyttelijän työssä on vaistonvaraisuutta ja teknistä osaamista, mutta tunteenpalo olisi saatava aina mukaan.

Henkiuskovainen en ole, mutta pukuhuoneessani Kansallisteatterissa on erikoinen tunnelma. Se on Aku Korhosen ja Tauno Palon vanha pukuhuone, ja tunnen usein, että he auttavat minua eteenpäin.

Rakkaus kestää kaiken, ja kaiken se kärsii. Rakkaus on elämän perusasia. Menimme vaimoni kanssa naimisiin vuonna 1957. Suhde muuttuu ajan kuluessa, mutta paranee koko ajan.

Olen sellainen perheen paha poika, vaimo ja lapseni ovat kantaneet minua käsillään! Jos tulee pientäkin vastahankaa, se pitää aina selvittää ennen kuin lähden töihin.

Lapset ovat lapsia, mutta lapsenlapset lapsosia. Lapset ovat antaneet minulle voimaa, isoisyys suurta riemua. Kun lapseni olivat pieniä, elämä oli yhtä matalalentoa. Tein töitä teatterissa ja televisiossa, ja aina oli huono omatunto. Kysymys ”isi koska sä lähdet” riipaisi.

Iän unohtaa välillä, välillä ei. Nuorena halusin kaikkea, mutta nyt on vaihe, jolloin vähempikin riittää. Kuten Shakespeare sanoo: ”Into maltiton, jo tahtoo tuskaks käydä!”

Kommentoi »