Puheenaiheet
Apu

Mitä olen oppinut: Hannu Väisänen

Mitä olen oppinut: Hannu Väisänen

"Kyllä minä isä sinulle vielä näytän!"
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Paula Kukkonen
Mainos

Otin Japanissa valokuvan, josta tuli mottoni. Kuvassa pisara tippuu ja kaivaa hitaasti kuoppaa kallioon. 

Kuva kertoo sitkeydestä: Hyviä tuloksia kannattaa ja täytyy monesti odottaa pitkään. 

Kotini oli särkynyt. Äitini kuoli, kun olin viisivuotias. En muista häntä kovin hyvin, mutta muistan korisevat letkut sairaalasta ja hautajaiset. Siellä tehtäväkseni annettiin heittää orvokkikimppu hautaan. Muistini alkaa siitä hetkestä.

Äidin kuoleman jälkeen kotimme oli ”ukkokoti”: isäni, neljä poikaa ja siskoni. Silloin opin, että miehet osaavat ja voivat tehdä mitä vain: parsin ja kudoin sukkia, pesin pyykkiä ja valmistin paistinperunoita. 

Minulla on hyviä muistoja kansakoulusta. Minulla oli ihana opettaja. Hän ymmärsi minua: arvosti kauneuden kaipuutani ja piirtämistäni. Koulussa minua kiusattiin. Haukuttiin tyttöpojaksi, likaksi ja Lasarus-lökäksi. Isäni yritti tukea, ja aikuisena kävin psykoterapiassa, mutta kiusaamisesta en toipunut koskaan kokonaan.

Eräänä päivänä toisella luokalla tulin kouluun ja tiesin, että minusta tulisi taiteilija. Ilmoitin sen rehvakkaasti koko luokalle. Olin koulumatkallani tuijottanut lumoutuneena koivuja. Tajusin olevani taiteilija, joka näkee muita enemmän.

En koskaan elänyt nuoruuttani. Olen joutunut olemaan vastuullinen lapsesta asti. Se jätti elämääni ja valintoihini jäljet.

Kun isäni kuoli, olin vasta 18-vuotias. Olen surrut isäni kohtaloa näihin päiviin asti ja harmitellut, että hän ei ehtinyt nähdä uraani. Vieläkin mietin usein: ”Kyllä minä isä sinulle vielä näytän!”

Kuvittelin nuorena, että taidetta tehdään kollektiivisesti muiden kanssa. On ollut iso isku huomata, että joudun vetäytymään yksinäisyyteen taiteeni vuoksi. Kärsin siitä, koska olen luonteeltani sosiaalinen. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

Elämässä tärkeintä on itsensä toteuttaminen mielekkäällä tavalla, solidaarisuus, myötätunto elävää kohtaan, ja rakkaus.

Löysin Christophe Rischardin, elämäni miehen, seuranhakuilmoituksen avulla. Elimme silloin aidsin aikaa, johon ystävänikin kuoli. Se jätti minut shokkitilaan: halusin vakavastiotettavan puolison. Nyt olemme olleet yhdessä 25 vuotta.

Rakkaudesta olen oppinut vasta vähän. On tärkeää antaa toiselle elintilaa ja ilmaisuvapautta. Omaa sietokykyäni pitää kasvattaa vielä ja torjua sitä, ettei taide veisi kaikkea aikaani. 

En usko lahjakkuuteen. Ainakaan omalla kohdallani. Olen armottomista lähtökohdista huolimatta mennyt tahdolla ja sitkeydellä eteenpäin. Taiteessa johtolauseeni on intialainen viisaus: ”Ilosta syntyy kaikki luominen, ilo sillä on tukena, iloa kohti se kulkee ja iloon sen on palattava.”

Taideteos on aina muotokuva itsestä. Itseä ei voi ulkoistaa. Toisen kättä ei voi laittaa oman tilalle.

Olin pitkään urbaani ihminen. Asuin Oulussa, Helsingissä ja Pariisissa. Kun ostin maaseudulta Koillis-Ranskasta pappilan 2003, se muutti käsitystäni luonnosta. Maisema alkoi nakertaa tilaa minussa. 

Palasin lapsuuteni koivumaisemaan.

Teksti Minna Nevalainen, kuva Paula Kukkonen

Julkaistu: 22.4.2016