Moton lainaan kommunistinäyttelijä Aarne Orjatsalolta: Tulee päivä toinenkin. Ääneni paljastaa sisällön.
Tammelan kansakoulussa Tampereella tykkäsin uskonnosta. Isoäitini ja hänen siskonsa jo opettivat hyvän ja pahan eron. Koulu selvitti omantunnon olemassaolon.
Liikunta innosti. Koulukisoissa voitin telinevoimistelun kultaa. Isä upseerina edellytti, että tuhansien järvien maassa jokaisen on osattava uida. Ostin juuri liikuntaseteleitä ja alan taas uida hyvää oloa.
Isän kanssa retkeilin Kuhmalahdella. Isä istui rantakalliolla, ja minä uin mäyräkoirani kanssa. Ilman mäyräkoiraa en vieläkään pärjää.
Rakkaan äitini kanssa soittelimme monta kertaa päivässä. Kun minä pyöriskelin ongelmissa, hän aina lohdutti, että kyllä Hanna kaikki järjestyy. Hän oli oikeassa.
Kun valmistuin teatterikoulusta 1975, olin hyvän ohessa oppinut myös aggressioita silloista vasemmistolaista puoluepoliittisuutta kohtaan. En miellyttänyt miellyttääkseni. Rakastin jo silloin rehellisyyttä.
Harhakuvat näyttelijän työstä karisivat nopeasti. Kouluaikana olin Kansallisessa piian roolissa, ja pääosan nainen hermostui peruukkiemme samanvärisyyteen.
Monista miehistäni aviomies opetti ihmisanalyysia, miesmuusikko taas hurmaavan hulluuden luvallisuuden. Keskustelijatyyppi pysyy ystävänäni. Yhdelle merkitsivät vain urheilutulokset.
Ihmistä on turha muuttaa.
Kahdelle pojalleni luin, näytin elokuvia ja soitin musiikkia Bob Dylanista Mattiin ja Teppoon. Kannustin suoraan sanomiseen ja huumoriin ja nyt voin ja saan iloita heistä isosti.
Ihaninta elämässä on ollut poikien saaminen, sillä jos he olisivat olleet tyttöjä, he olisivat vieneet meikkini.
Kahden spontaanin lapsenlapsen seurassa Hanna-mummin on varottava sanojaan, sillä kolmivuotias Totti matkii kaiken kuulemansa uuden.
On ihailtavaa katsoa jackrussellinterrieriäni ja mäyräkoiraani, sillä niille tilanteet ovat tässä ja nyt. Koirat eivät kadu menneitä tai haikaile tulevaa, ja ne kävelyttävät minua, vaikka toisin luulen.
Al Pacino sopii sekä esikuvaksi että mieheksi: 168 sentin pituus vähät merkitsee.
Spede Pasasen huumori ei ollut helppoa, mutta minulle mieluisaa. Ikävä on luotettavaa ja hyvää ystävää. Vesa-Matti Loiri on tärkeä ihminen, mieletön monitaituri, joka opetti tekemisen intensiteetin.
Dramaattisinta elämässä on läheisten poismeno. Omasta lopustaan ei voi tietää, mutta haluaisin uskoa taivaaseen ja siellä kohdata kaikki rakkaani.
Elämän ilon näkee, kun ei kulje maahan tuijotellen masentuneena. Kukat ja kynttilät kotona auttavat varmimmin.
Odotan ensi kesän kesäteatteria Tampereen Viikinsaaressa. Hurmaava laivamatka vie keskelle luonnonkaunista Pyhäjärveä. Työkin saattaa rentouttaa.
Teksti: Hannu Koskela
Kuva: Kari Kuukka
