Apu

Mitä olen oppinut: Eija Ahvo



Mitä olen oppinut: Eija Ahvo

Eija Ahvo, 62, näyttelijä-laulaja: "Olisin halunnut jakaa suruani laittamalla surunapin rintaani, mutta en löytänyt sellaista mistään. Tajusin, että suru ei saa nykyään näkyä, vaikka se on ihmiselle hyvin tärkeä ja hoitava asia."
Teksti Apu-toimitus

Asuin 5-vuotiaaksi veljeni ja vanhempieni kanssa Juankosken laitamilla, synkän metsän keskellä talossa nimeltä Varis. Sitten muutimme kunnan keskustan ensimmäiseen kerrostaloon, ja perheeseemme syntyi kaksi lasta lisää. Talon henki oli hyvin avoin, ja kaikkien ovet olivat aina auki. Siellä tottui hyvin sosiaaliseen elämään.

Kotona harrastettiin paljon musiikkia ja teatteria, koska sekä äitini että isäni toimivat aktiivisesti paikallisessa näytelmäkerhossa. Siihen aikaan Juankosken tiet olivat vielä hiekkateitä ja muistan ajatelleeni, että jonain päivänä lähden täältä vaikka polkupyörällä maailmalle.

Opettajaisälläni oli pitkät kesälomat. Koulun päätyttyä siirryimme mummolaan Riistavedelle. Mummola metsineen ja marjoineen jäivät tunnemuistiini niin syvälle, että asun nykyisin metsän keskellä Veikkolassa samassa mummolan talossa, joka siirrettiin sinne 20 vuotta sitten.

Olin vilkas ja pienikokoinen lapsi. Minua luultiin pitkään kääpiöksi. Olen laulanut varmaan 1-vuotiaasta lähtien, ja usein minut nostettiin pöydälle esiintymään.

Kokoni takia minun piti nuorena taistella huomiosta ja olla vahvempi kuin oikeasti olin. Itsepäisyys ja ylispontaanius ovat edelleen luontaisia piirteitäni, ja niiden takia saatan joskus ärsyttää muita. Yritän koko ajan kehittää näitä puolia itsessäni.

Äitini oli hyvin auttavainen ja huolehtivainen. Hän vei ruokaa ja vaatteita niitä tarvitseville vanhoille mummoille ja lapsille. Tämä luonteenpiirre on siirtynyt myös minuun. Varmaan osaksi sen takia olen jo 28 vuotta ollut mukana Unicefin toiminnassa, nyt myös Kairon katulapsityössä.

Matematiikka oli koulussa totaalista hepreaa lukioon asti. Kun saimme kitaraa soittavan matematiikan opettajan, ymmärsin yhtäkkiä kaiken. Kirjoitin jopa lyhyen matematiikan yo-kokeissa. Myöhemmin olen oivaltanut, että musiikki on hyvin luova ja monipuolinen opetusmetodi.

Yo-kokeiden jälkeisenä kesänä Kuopion teatteriin haettiin nuoria. Kävin koetilaisuudessa ja pääsin heti palkkalistoille. Olin kaksi vuotta siellä, kunnes pyrin Teatterikouluun.

Näytteleminen on minun juttuni. Työssäni saa harjoittaa ja harjoitella yhteisöllisyyttä ja syventää ymmärrystään elämästä erilaisten roolien kautta. Tämä työ hoitaa sekä tekijäänsä että kuulijaansa.

Vanhemmuus on maailman tärkeimpiä asioita. Haastavinta on olla esimerkkinä lapsille. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta, mutta ajattelen niin, että kaikki maailman lapset ovat meidän aikuisten lapsia.

Jos tahdomme, voimme oppia lapsilta paljon.

Äitini kuoli äskettäin. Hautajaisten jälkeen lähdin matkalle muistelemaan häntä. Asioita pitää saada surra silloin, kun siihen on tarve. Olisin halunnut jakaa suruani laittamalla surunapin rintaani, mutta en löytänyt sellaista mistään. Tajusin, että suru ei saa nykyään näkyä, vaikka se on ihmiselle hyvin tärkeä ja hoitava asia.

Ajattelen niin, että elämällä ei ole rajoja. Näen tämän kaiken vain energiana. Kun ihminen tai kukat kuolevat, siitä syntyy uutta energiaa.

Teksti Anne Erjonsalo

Kuva Jaakko Jaskari

Julkaistu: 24.1.2014