Apu

Mitä olen oppinut: Costello Hautamäki



Mitä olen oppinut: Costello Hautamäki

Muusikko Costello Hautamäki, 50: "Onni on usein liian kevyeksi punnittu."
Teksti Apu-toimitus

Isä oli pienipalkkainen putkiasentaja, joka teki myös lisätöitä kunnes luopui niistä. Ei töitä kannata haalia roppakaupalla.

Äiti salli minun pyöriä kaupungilla ilman kotiintuloaikoja. 1960-luvun vapaaseen kasvatukseen kuului, että jouduin itse järkeilemään, mikä on oikein ja väärin.

Poljin viiden vanhana päivittäin tarhaan ja kotiin. Fillari laajensi reviiriä kummasti.

Viisi vuotta vanhempi veljeni lähti koulusta merille. Sitä ennen pyörin aina hänen jaloissaan. Vaikken voinut pärjätä nahisteluissamme, opin sosiaalisuutta.

Koulusta en muista mitään. Vapaa-aikani vei poikakuoro, johon menin liian nuorena ja lähdin pois liian myöhään, 14-vuo­tiaana.

Laulamisesta en saanut mitään irti. Pääsin kuitenkin kuoron kanssa Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin. Matkustelu ei tuolloin ollut köyhän työläisperheen pojalle tavanomaista.

Rock kolahtikin sitten kunnolla, ensimmäisenä Hurriganes. Ne jätkät olivat kuin jostakin ulkoavaruudesta. Soitin vain heidän kasettiaan, kunnes pääsin heidän keikalleen Tampereen teknilliselle opistolle.

En voinut kuvitella itseäni joskus lavalle. Silti veljen vanha Landola-kitara alkoi kiinnostaa. Muistan hyvin tunteen, kun sain kitarasta irti ensimmäisen järkevän, musiikkia muistuttavan äänen.

Kun keksin mahdollisuuden tehdä kappaleita itse, se oli Hurriganesin kohtaamisen jälkeen kovin juttu.

Haluan edelleen työntää valmiit rockbiisit syrjään ja tehdä omia. Elokuussa Tampereen Teatterikesän ohjelmateltassa esitetään musikaalini Särkyneiden sydänten ilta, joka on surullisen hauska triangelidraama.

32 vuotta Popedassa on opettanut, ettei minkään asian kanssa kannata turhaan hötkyillä.

Popedan Pate on ihmeellinen persoona. Hän osaa olla omalla tavallaan vaikea, ja on pysynyt minulle edelleen täytenä mysteerinä. Pärjään hänen kanssaan hyvin. Pate on henkeen ja vereen rokkari.

2000-luvun alussa soitin pari vuotta kitaraa myös Hanoi Rocksissa.

Kahdessa pojassani näen itseäni. Heidän bändikuvioihinsa en puutu. He saavat ratkoa keskenään, kummalle kosketinsoitinteline kulloinkin kuuluu. Levytyssopimuksen pykälissä voin kyllä neuvoa heitä.

30 vuotta vaimon kanssa on opettanut ainakin katsomaan, mitä suuhuni laitan. Olen myös oppinut luottamaan intuitioon ja päättämään asioista sydämen ja tunteen perusteella.

Viidenkympin kriisistäni vaimo totesi tyynenä, että ”rupea nyt toteuttamaan unelmiasi, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Kaksi ikätoveriani kuoli vastikään äkillisesti. Päätin, että surffaamaan aion ainakin vielä oppia, ja jo tänä kesänä.

Loppuun saakka voi mennä myös täysillä. Sen osoitti vanhan liiton rokkari Robert Plant kesäkuisella keikallaan Tallinnassa.

Onni on usein liian kevyeksi punnittu.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Rami Marjamäki

Julkaistu: 25.7.2014