Apu

Mitä olen oppinut: Antti Virmavirta

Mitä olen oppinut: Antti Virmavirta

Näyttelijä Antti Virmavirta, 58: "Testasin rajoja typeryyksiin saakka."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Molemmat vanhempani olivat opettajia, ja 1960-luvulla myös muut kansankynttilät ojensivat toinen toistensa lapsia. Meillä kotona kuri oli perinteisen kova.

Inhoan sanaa haastava, mutta sellainen nuori minä olin. Testasin rajoja typeryyksiin saakka.

Martta-mummoni oli näyttelijä, ja jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, äidistänikin olisi voinut tulla näyttelijä. Äiti pisti minut lausumaan runoja, ja hän ohjasi nuorisoteatteriryhmäämme.

Näyttelijänä en siedä itseltäni keskeneräisyyttä. On maailman karmeinta mennä stagelle, jos tietää, että jossain on löysää. En ole koskaan lakannut käymästä koulua. Mutta jokainen mittansa mukaan – ei kaikkien tarvitse kiusata itseään koko ajan.

Teatteri on tänä päivänä ihan erilaista kuin 1980-luvulla. Toki yhteiskuntakin on muuttunut, mutta teatterilla ei ole enää asemaa yhteiskunnan peilinä. Aiemmin tunsin usein olevani sanomassa jotain merkityksekästä ja sisällyksekästä.

Kartan lapsuudessa saamaani kansankynttilä-mallia, mutta meinaan silti melkein joka hemmetin päivä kompastua siihen, että alkaisin opettaa. 

Haluan tukea lasteni kasvua omiksi itsekseen. En halua luoda heidän minuutensa kehittymiseen vaikuttavia epävarmuustekijöitä.

Tyttärillämme alkaa olla päät menossa joka suuntaan. Vanhin, Myrsky, käy Kallion ilmaisutaidon lukiota ja keskimmäinen ja nuorin harrastavat ratsastusta: Varpu westerniä ja Iitu enkkuratsastusta. Kesällä perheellämme on vain yksi viikko, jolloin kaikki ovat kotona. Minä olisin saanut siihen kohtaan  yhden duunin, mutta välillä on paljon  arvokkaampaa olla vain oman väen  kanssa.

Elämämme maalla saattaa näyttää romanttiselta, mutta ei sinne päinkään. Talo, johon muutimme 17 vuotta sitten, oli ehtinyt olla kesäpaikkana yli 30 vuotta. Ylimääräistä aikaa ei ole. Pitää itse tehdä koko ajan tai on hankittava ostopalveluja.

Jos laskisimme oman maan perunoiden kilohinnan, toteaisimme, että ei mitään järkeä. Kyse on tavasta elää ja olla.

Vaimollani ja tyttärillämme on aika humoristinenkin tapa antaa minun olla sellainen kuin olen. He tietävät tilanteet, joissa minulla voi mennä päreet. Mutta kyllä minä aika paljon myös teen niin kuin he haluavat.

Yritän saada selville, keitä me suomalaiset oikein olemme. Sain juuri tarpeekseni siitä, kuinka täällä todellakin osataan lyödä lyötyä. Oli kyse jääkiekosta, politiikasta tai taloudesta.

Luulin pitkään, etten voi saada lentolupakirjaa puutteellisen värinäköni takia. Pidin moottoripyörää lentämisen korvikkeena. 

Lentämässä kävin viimeksi pari viikkoa sitten. Lentäessäni unohdan kaiken muun.

Aina on oltava valmis lähtemään. Vaikka olisi kuinka paljon kiinnikkeitä.

Teksti Leila Itkonen, kuva Mikko Stig / Lehtikuva

Julkaistu: 25.8.2017