Apu

Mitä olen oppinut: Aija Puurtinen



Mitä olen oppinut: Aija Puurtinen

Muusikko, pedagogi Aija Puurtinen, 55: "Oma minuus rakentuu ihan toisella tavalla, kun menettää jotain isoa elämästään."
Teksti Jorma Lehtola

Kasvoin yhdeksänlapsisen perheen häntäpäässä Juvalla. Käytäntö oli, että koskaan ei saanut uutta omaa, vaan aina joutui pitämään toisten vanhoja. Kierrätys oli joka perheessä tyypillistä. Tänä päivänä kaikille ostetaan liikaa omaa, ja tuntuu, että vanha ei kierrä.

Lapsena opin antamaan oman panokseni arkielämään. Meillä eivät isä ja äiti todellakaan valmistaneet kaikkea kotona. Jokaisella oli työvuoroja. Vanhempani olivat kauppiaita, ja koko perhe osallistui maalaiskaupan ylläpitoon.

Pienenä kauppa-auton apulaisena opin oikeilta savolaisilta, että ei pidä yrittää ottaa itseään liian vakavasti: naara itelles ennenku muut kerkijjää.

Vanhemmiltani opin kurinalaisuutta, luotettavuutta ja ahkeruutta. Äidiltäni sain sovittelijan taidot, harkintakykyä ja rakkauden klassiseen musiikkiin, isältä temperamentin, kulkurin sielun ja impulsiivisuuden. Näistä vastakappaleista olen kasvanut ehyeksi ihmiseksi.

Opin soittamaan pianoa viisivuotiaana. Savon Musiikki myi pianoja koko kylälle, ja niitä ostettiin, vaikkei tiedetty, onko musikaalisia lapsia ja löytyykö opettajaa. Yläasteella tiesin, että jos panostan musiikkiharrastukseen, pääsen pois Juvalta.

Läksin 15-vuotiaana kotoa. En tiennyt, että elämä vie näin pitkälle: pääsen Sibelius-Akatemiaan, valmistun tohtoriksi ja soittaisin jossain bändissä. Haaveissani oli vain opiskella klassista pianonsoittoa.

Blues on opettanut asioiden yksinkertaistamista. Kun prosessoi asioita monesta eri kulmasta, voi löytää yksinkertaisen keskitien. Se ei tarkoita, että se on tylsä tie, vaan että ei hankaloita elämäänsä liian monimutkaisilla asioilla.

Kaipuu on luovuuden vahvimpia moottoreita. Se ei ole samaa kuin tyytymättömyys. Se on lähellä toiveikkuutta. Vaikka elämässä tapahtuisi mitä, se ei poista uskoa ja kaipuuta elämän täydellisyyteen.

Säveltäminen on riskinoton, ongelmienratkaisun, päätöksenteon ja omien kykyjen yhdistämistä. Se on inspiraation ja epävarmuuden tila, jonka kuohuntavaiheessa en vielä tiedä, pääsenkö maaliin. Aina sävellykseni ovat silti valmistuneet.

Äitini kuolema 1989 oli sokki, joka pysäytti ihan totaalisesti. Olin kolmekymppinen. Keikkojen ja opiskelun hurmiossa en ollut antanut aikaa itsetutkiskelulle. Olin niin naiivin lapsellinen ja itsekeskeinen. Oma minuus rakentuu ihan toisella tavalla, kun menettää jotain isoa elämästään.

Poikani on 13-vuotias. Sain hänet yli nelikymppisenä. Niin pitkälle piti kasvaa, että halusin perustaa perheen. Suurella kiitollisuudella ajattelen, että se on suurin saavutukseni.  

Pimeän pelosta en koskaan pääse. Mutta todelliset pelkoni liittyvät oman lapsen kasvattamiseen. Että en ohjailisi lapsen elämää liikaa enkä olisi liian vaativa, vaan antaisin hänelle oman tilan, päätöksenteon valmiuden ja rohkeuden. Myönnän, että minulla on pedagogina taipumusta liikaan innokkuuteen.

Ihmisten moukkamaisuutta en ymmärrä. Me olemme usein aika itsekkäitä ja epäkohteliaita. Niin kiire ei saa olla elämässä, ettei ehtisi ottaa toisia huomioon.

Teksti: Jorma Lehtola

Kuva: Piritta Reinikka

Julkaistu: 22.5.2015