Apu

Mitä olen oppinut?

Mitä olen oppinut?

Lasse Oksanen, 70, jääkiekkolegenda: "Vuosi pari töitä ruokakaupan kassalla on pätevä korkeakoulu suomalaisuuteen."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Asun Pyynikillä liki synnytyslaitosta, jossa 1942 näin ensi kertaa päivänvalon. Rakennus palvelee nykyisin senioritalona, ja ympyrä on siis sulkeutunut.

Lapsuuteni elämäntarpeet olivat ohuet, mutta perusopit tehtiin selviksi. Kun poika koulusta pääset, niin sitten menet töihin! Vakuudeksi isä otti minut tapiseeraamaan ja kalareissuille. Puhu vähemmän, tee enemmän, hän opetti.

Kesällä 1948 maalari-isäni osti Vatialasta omakotitontin, sitoi tekemänsä potkulaudan narulla polkupyöräänsä ja veti minut talonpaikalle. Kotia ei sinne syntynyt, sillä isäni kuoli äkillisesti. Olin silloin kuuden.

Äitiäni olivat kouluttaneet yhdeksän sisarusta. Minä olin ainoa lapsi. Opin porukoissa olemaan hiljaa, jotta en saisi "kö­niini".

Sain isän perintönä vanhan polkupyörän ja helvetinmoiset työhalut. Niistä ei vielä nykyisessäkään elämänvaiheessa ole muodostunut minkäänlaista ongelmaa.

Duunarin ura tuntui luontevalta tulevaisuudelta. Kun kouluttauduin ammattikoulussa sähkömieheksi, opin kunnioittamaan sähköä. Se johti töihin autovaraosaliikkeessä, ja 1967 Kesoil-Jäähovin huoltoaseman isännäksi, koska tunsin autot.

Nopeasti opin, että yrittäjyys on täyttä ihmissuhdepeliä. Jos et ole itse paikalla asemallasi, pian siellä ei ole asiakkaitakaan.

Kun isän kuoleman jälkeen muutimme Viinikkaan, ikkunasta näkyivät sekä kenttä että kirkko. Elämään tulivat kerhot.

Luistelun aloitin monoruuvareilla kelkkaan tukeutuen. Kirkon salissa höyläsin lapaliitokset hylättyihin mailanvarsiin. Suojustimina suosin paksua Hesaria, molarina pesäpalloräpylää.

Ilveksessä ja maajoukkueessa päti sama oppi. Jääkiekkoilukin on teko-, ei puhelaji. Menestys edellyttää kovasti töitä.

Yksi isoista haasteista oli puolustaja Ilpo Koskela. Ennen pelejä mietin, kuinka hänet ohittaisin. Otteluissa sitten pääsinkin ohi, mutta kiekko ei. Se jäi aina Koskelalle.

Pelasin kauhean kauan, Ilveksessä 1960 –82 ja maajoukkueessa 1962–77. Nyt on hauska tunnustaa, että kun en jäällä enää päässyt kenestäkään ohi, lopetin.

Työnteko samoin opein jatkui peliuran jälkeen Vikkulan ruokakaupan ohjissa. Jos jokin kangerteli, vika yleensä löytyi peilistä. Työllistimme vaimoni kanssa aktiiviyrittäjävuosinamme yli 700 ihmistä.

Vuosi pari töitä ruokakaupan kassalla on pätevä korkeakoulu suomalaisuuteen.

Toimin nyt sitoutumattomien valtuutettuna Tampereella. Sekin on yhteispeliä, vaikka kaikkia korttejaan ei sielläkään kannata näyttää etukäteen.

Kun rupesin murrosiässä katselemaan morsiamia, opin arvioimaan myös vastapuolen ajatusmaailmaa. Vaimoni kohdalla arvioni osoittautui oikeaksi. Yli 40-vuotinen yhdessäolomme on perustunut suorapuheisuuteen ja huumoriin. Meillä on samat raamit ja kaksi aikuista lasta.

Kolmelle lapsenlapselle olen Vaakku, joka yrittää muistaa kultaisen ohjeen: Älä lapsille opeta vauhkoontumista!

Teksti Hannu Koskela

Kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 29.3.2013