Talvisodan aikana pakenimme Neuvostoliiton pommikoneita Särkijärvelle ystävien mökkiin. Se oli hatara ja siksi kylmä. Opin, että kädet pysyvät lämpiminä, kun pidän ne koko ajan täkin alla.
Kotimme oli 63-neliöinen kolmio osuusliike Voiman talossa. Vaikka perhe oli vuodesta 1944 kuusihenkinen, asuntopula pakotti ottamaan alivuokralaisia.
Äiti Sylvi teki kotityöt tapetoinnista lähtien. Olin oppityttönä. Olen vieläkin suvun paras tapiseeraaja.
Isä Eero näytteli Tampereen Työväen Teatterissa huonohkolla palkalla. Mutta puute ei häirinnyt, koska sitä oli kaikilla. Yhteisöllisyyden tunne voitti köyhyyden. Onnellisuus ei ole materiasta ja vauraudesta kiinni.
Isäni takasi muiden näyttelijöiden kanssa ristiin vekseleitä. Kun velkakierteessä olivat myös kuvataiteilijat, meille kertyi takauspantteina tauluja, joiden avulla tutustuin taiteeseen.
Junaa vaihtaessaan teatterikiertuelaiset poikkesivat meillä vuorokaudenajasta välittämättä. Opin vieraanvaraisuutta. Lisäksi opin nukkumaan puheensorinassa.
Kun isää kävelyretkillämme pysäyteltiin, hän kysyi, mikäs se nimesi taas oli? Sukunimen kuullessaan isä sanoi, että kyllä minä sen muistin, mutta entäs etunimi?
1950-luvun tunnollisena tyttölyseolaisena luin pitkän saksan. Mieluusti edelleen hyräilen Marlene Dietrichiä: Ich habe noch ein Koffer in Berlin.
Ote näytelmästä Kuopion takana oli vanhahtava, mutta onnistunut improvisaationi avasi ovet teatterikouluun. Kiinnitys Tampereen Teatterissa kesti 40 vuotta (1963– 2003).
"Ay-ihmisenä" TT:n hallituksessa olin turhan paljon suu auki, tosin aina näyttelijöiden puolesta. Nuoria opastin vakikiinnityksiin, eikä haahuilemaan freenä.
Puolisokseni valikoitui 52 vuotta sitten teatterikurssitoveri Seppo Mäki. Elämä ei ole päässyt käymään tylsäksi. Kun riidellessämme nousen yläkertaan ja pian palaan yhä vihaisena, Seppo kysyy, mikä on. Ja kun kerron, että riitelimme, hän kysyy, mistä.
Kun lapset Alina ja Aleksi syntyivät 60-luvulla, vaihdoimme kesätyöt Saimaan lomaan. Huono omatunto vaivaa silti, koska iso osa vuotta meni teatterin ehdoilla.
Lastenlapsia on kuusi poikaa, joille olen turvallinen kaveri ja luottohenkilö.
Viisas äitini eli yli 99-vuotiaaksi. Vielä 95-vuotiaana hän kutsui suvun joulu-
aterialle ja näytti pelkällä olemuksellaan, kuinka hommat hoituvat.
Itsessäni tunnistan äidiltä perittynä emotyyppiä.
Nyt näyttelen Tampereen Komediateatterissa Liisamaija Laaksosen Lumikeissa. Pakkoa parrasvaloihin ei ollut, eikä rimakauhua. Eniten mietin, hennonko tinkiä mummona olosta ja Sepon hoivaamisesta.
Kiihkeä tahti pikkuisen puhallutti, kun harjoituksia oli joulun alla aamuin illoin. Näyttämöllä olo tuntui sitten kyllä ihan samalta hyvältä kuin ennenkin.
Teksti Hannu Koskela
Kuva Ari Ijäs
