Kiekkomaajoukkueen valmennukseen palasin, koska kovin monelle ei tarjota mahdollisuutta valmentaa olympialaisissa ja MM-kisoissa koskaan – saati useaan kertaan. Enkä ole koskaan sanonut, että en enää ikinä valmenna Leijonia. En vuoden 2007 keväälläkään, vaikka asiaa on niin tulkittu.
Edellinen pesti maajoukkueessa (2005–07) opetti ehkä eniten pitkällä urallani. Oleellisin oivallus oli, että kaikki lähtee pelaajasta itsestään. Siksi myös valmennuksen pitää olla mahdollisimman yksilö- ja pelaajalähtöistä.
Torinon olympialaiset olivat lähtökohtaisesti erilainen kokemus kuin tulevat Sotšin kisat. Pelaajarunko oli hyvissä ajoin valmis, ja kaikki tiesivät, missä mennään. Nyt tilanne elää viime hetkiin saakka.
Sain potkut 1990-luvun alussa nuorena liigavalmentajana Rauman Lukosta. Se oli jälkikäteen huvittavankin traumaattinen kokemus, josta kesti pitkään toipua, mutta siinä opin tuntemaan ja analysoimaan itseäni. Ei pelaajia voi tuntea, opettaa ja johtaa uskottavasti, jos ei tiedä, kuka itse on.
Julkisuus on tärkeä osa kolmiossa, joka muodostaa jääkiekon aseman Suomessa. Ilman mediaa ei olisi bisnestä eikä ilman bisnestä ammattilaisurheilua. Nämä sidokset täytyy ymmärtää, vaikka ei julkisuudesta nautikaan.
En tunne itseäni vanhaksi, vaikka pelaajapolvet vaihtuvat. Toivon kokemuksestani olevan hyötyä nuorille, ettei kaikkien sukupolvien tarvitsisi pudota samoihin sudenkuoppiin kuin edellisten.
Perheeni on tärkein tiimi ja tuki, josta kaikki lähtee. Vaimolta ja lapsilta olen oppinut eniten kärsivällisyyttä. Työ huippu-urheilun parissa vaatii myös läheisiltä paljon, mutta sellainen olo on, että ihan hyvin olen pystynyt hoitamaan kaikki roolit. Kai?
En osaa sanoa, mitä pelkään. Nuorena miehenä pelkäsin niitä potkuja, mutta nyt tiedän, että ne kuuluvat ”luontaisetuna” valmennustyöhön. Pyrin menemään päivä kerrallaan ja olemaan antamatta peloille sijaa.
Kadun kaikenlaisia asioita, pieniä ja isompia. Aina ei osaa tehdä oikeita ratkaisuja eteen tulevissa tilanteissa, mutta niistä pitää vain yrittää oppia.
Jääkiekko on yksi Suomen johtavista lajeista, jolla on isot resurssit, paljon harrastajia ja valtavasti katsojia. Näin ei ollut, kun aloitin lajin parissa. Asema tuo vastuuta, jonka kantamisessa ei ole täysin onnistuttu.
Tärkein vastuu liittyy siihen, että urheilu ja urheilija pysyvät toiminnan keskiössä.
Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta silti: niin kauan menee hyvin, kun Suomi pystyy tuottamaan uusia hyviä kiekkoilijoita. Jos ei pysty, touhu menee pelkäksi bisnekseksi, olennainen karkaa yhä kauemmaksi ja lajilta putoaa pohja pois.
Kymmenen vuoden päästä näen itseni taas istumassa tässä ja vastaamassa taas ihmettelyihin: kuinka monta kertaa tuo äijä vielä meinaa tulla takaisin, eikö se ymmärrä lopettaa (naurua). No ei, se on hyvin epätodennäköistä. Olen jossain luonnon helmassa kalastelemassa.
teksti Susanna Luikku,
kuva Timo Pyykkö
