Apu

Mitä olen oppinut

Mitä olen oppinut

Johanna Sinisalo, 55, kirjailija: "Siirto maalaiskoulusta yhteislyseoon opetti, ettei äänekäs erottuminen uudessa ympäristössä välttämättä takaa positiivista vastaanottoa."
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Ari Ijäs
Mainos

Opin 2,5-vuotiaana lukemaan. Kääntelin kuvakirjan sivuja oikeissa kohdissa. Isä ja äiti epäilivät minun oppineen sen ulkoa ja testasivat taitoni luetuttamalla lehtiotsikon ja tietokirjan sivun.

Asuin nelivuotiaaksi Sodankylässä. Kivikossa leikkiessäni yksi lohkare oli milloin sohva, auton penkki, vauvan syöttötuoli.

Äiti oletti minun käyttäytyvän kuin tyttö. Silti en tajunnut, ettei uusilla housuilla lasketa persmäkeä kalliolta, ja vaatteeni vaurioituivat nopeasti.

Aitolahdella sain isältä seitsenvuotiaana lahjaksi Marttiinin puukon. Sen avulla opin rakentamaan lähimetsiin majoja.

Oli hyve vaieta onnistumisista. Ensimmäisiä työpaikkoja hakiessani jouduin opettelemaan, että tietyissä tilanteissa omien ansioiden esilletuonti ei olekaan epähienoa.

Olen kolmesta tyttärestä nuorin. Katraassa jopa popcornit jaettiin yksitellen tasan. Myöhemmin kiinnostuin 1960-luvun mittapuissa eksoottisesta ruoasta. Söimme jogurttia, paprikaa ja outoja mausteita.

Tiivis perhe synnytti tilan kaipuun. Siksi itsenäistyin varhain. Siirto maalaiskoulusta yhteislyseoon opetti, ettei äänekäs erottuminen uudessa ympäristössä välttämättä takaa positiivista vastaanottoa.

Kirjailijalle pakollista ajatusvapaata etsin etelän auringosta. Päivävarjon alla, Piña Colada -lasi kädessä ehti kulua tuskin tuntia, kun pää oli taas täynnä työasioita.

Patikointi Euroopan vuoristoalueilla paljasti hämmentävän määrän piileviä voimavarojani. Liikkumista oudoissa maastoissa saattoi hallita maalaisjärjellä. Lopulta horjahdus rotkoon olisi parempi tapa poistua maailmasta kesken kivan kuin 30 vuoden päästä roikkua letkuissa laitoksessa.

Nuorena ahdistuin vieraista ihmisistä. Siihen tepsivät draamaopinnot Tampereen yliopistossa. Pelot ovat ennakkoluuloja.

Nyt mietin paljon kriisiyhteiskuntaa. Siinä näyttäisi olevan tarpeellista löytää syyllisenä pidettävä ihmisryhmä, jota kontrolloida ja vainota. Monissa maissa vallitsee kasvava tarve saada naiset takaisin toisen luokan kansalaisiksi. Naisrooli oli teini-iässäni avarampi. Nyt naiskuva on ulkonäköä, meikkausta, romanssikeskeisyyttä.

Orkestroidessani romaaniani Auringon ydin pohdin mielihyvää ja riippuvuuksia säännöstelevää yhteiskuntaa. Kirjassa, joka on myyty jo Saksaankin, jopa chilistä on tehty laiton nautintoaine.

30 vuotta mieheni kanssa osoittaa, että kulissiuden, turtumisen tai kyllästymisen voi välttää. Itse voin olla vaikea, mutten luullakseni ikinä ikävystyttävä.

Tyttäreni peri rakkauden ruoanlaittoon ja kirjallisuuteen. Hänen murrosikänsä rankassa minäilyvaiheessa äitini arvoituksellisesti mainitsi, kuinka vihdoin jouduin syömään omia lääkkeitäni.

Finlandia-palkinto romaanistani Ennen päivänlaskua ei voi opetti, että prenikka ei alkuperäistä saavutusta muuta.

Mieluisan moton lainaan tšuktšišamaani Ukwunilta: ”Veneeni on kevyt ja nopea.”

Teksti Hannu Koskela

Kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 8.11.2013