Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Pelle Miljoona, 58, muusikko, kirjailija: "Ihmiset ovat vieraita ja kuitenkin samanlaisia kaikkialla maailmassa."
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Timo Pyykkö

Olin  yksinäinen lapsi, perheemme iltatähti. Samoilin yksin lähimetsässä, kiipeilin puihin ja istuin pitkään jossain korkealla oksalla. Se ei ollut huono fiilis eikä johtunut perheestäni. Perhe oli loistava, mutta orpous minussa on kuin ikiaikainen kokemus. Orpous on edelleen osa sieluani, jotain pyhää, jota vaalin.

Yksin oleminen on oma tilani elämässä, vastapaino muusikon sosiaalisille kuvioille. Kun tapaa paljon ihmisiä, haluaa välillä vetäytyä hiljaisuuteen.

Neljävuotiaana olin mukana The Babies -bändissä, jossa paukutimme kurkkupurkkeja rumpuina. Muusikoksi minua johdattivat Rolling Stones, Bob Dylan ja blues. Se oli sellainen kokonaisedullinen paketti, joka ei voinut olla vaikuttamatta.

Tasa-arvon  kunnioitus jäi perinnöksi lapsuudesta, ja se on hyvä pohja elämälle. Meillä jaettiin kaikki aineellinen hyvä kristillisesti tasan neljän lapsen kesken, eikä mitään ollut liikaa. Molemmat vanhempani olivat töissä, mutta silloin elettiin pienillä rahoilla.

Mustavalko-tv tuli perheeseemme Haminassa varmaan viimeisenä. Vaikuttavinta olivat uutiset Vietnamin sodasta, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhista. 1960-luvun loppu oli niin turboahdettua aikaa, että se vaikutti identiteettiin.

Vanhempieni evakkous jätti minuun tietyn levottomuuden ja vaellusvietin. Nyt osaan jo käsitellä sitä, mutta nuorempana pilasin monta parisuhdetta lähtemällä kolmeksi kuukaudeksi jonnekin Etelä-Amerikkaan. Siitä asiasta ei edes neuvoteltu.

Rakkaus on toisesta ihmisestä huolehtimista ja jakamista. Olen ollut avopuolisoni Teijan kanssa nelisen vuotta. Matseja tulee, mutta ne olen oppinut sopimaan. Välillä tunnen morkkista siitä, miten huonosti aikoinaan kohtelin läheisiäni.

Pakottamalla ei tehdä luovaa työtä. Välillä syntyy materiaalia, välillä ei. Kun alan kirjoittaa, voi kirjan teksti syntyä parissa kuukaudessa. Epätoivon hetkinä on vain osattava olla.

Muusikko  olen ollut jo vuodesta 1977, mutta olen vasta hiljattain oivaltanut, että sehän on ammattini. Sen hyväksyminen on voinut olla vaikeaa siksi, että tässä työssä työ- ja vapaa-aika eivät eroa varsinaisesti toisistaan.

On  aika  raadollista, miten suomalaiset rakastavat muusikoiden surullisia tarinoita. Huumeista en ole koskaan ollut kiinnostunut, mutta bisseä tuli joskus otettua paljon. Lapsuuteni urheilutausta, kiinnostus terveelliseen ruokavalioon ja joogavaiheeni ovat pitäneet kunnossa. Osaan ottaa rauhallisesti.

Sotilasjuntan  aikana Chilessä 1980-luvulla näin, miten maata hallittiin pelolla. Kyttiä ja susikoiria oli kuin natsiarmeijassa, ja silti siellä uskallettiin osoittaa mieltä. Näin sellaista rohkeutta ja toisista välittämistä, ettei minusta tullut mitään halla-ahoa. On rikkaampaa välittää kuin olla  itsekeskeinen narsisti.

Luonto  kesäyönä on kuin sielunmaisema, kun bändi palailee hyvältä keikalta kotiin. Samanlaista hurmaa tunnen maailmalla, kun istun jossain katukahvilassa ja katson elämän lipuvan ohitseni. Ihmiset ovat vieraita ja kuitenkin samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Teksti Liisa Talvitie,

Kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 1.11.2013