Ensimmäinen muistoni musiikista on äidin pianonsoitto. Tulen klassisen musiikin perheestä, ja minut vietiin pianotunneille, kun olin 5-vuotias. Ensimmäinen rocklevyni oli Deep Purplen Fireball.
Rocklaulajaksi päätin ryhtyä, kun näin Black Sabbathin televisiossa vuonna 1970. Toinen iso innoittaja oli Alice Cooper. En haaveillut mistään staraelämästä, sillä olen aina tullut vähällä toimeen. Tiesin vain, että tuota haluan tehdä enkä hirttää itseäni krakaan jossain toimistossa.
Vanhemmiltani olen oppinut musikaalisuutta, kohteliaisuutta ja sen, että teoilla on seurauksensa: niin makaa kuin petaa. Minulla oli hyvä lapsuus, josta olen onnellinen. Etenkin Yhdysvalloissa vastaan on tullut hyvin toisenlaisia perhetarinoita.
Hanoi Rocksin aika opetti, että mitä tahansa voi tapahtua yhdessä hetkessä – myös pahaa. Kaikki lähtee oman jutun tekemisestä ja arvostamisesta, ilman kompromisseja. Suosio tulee sitten vain päälle.
Pahinta oli tietysti rumpali Razzlen kuolema auto-onnettomuudessa. Menetin silloin parhaan ystäväni.
Kiertue-elämä on muuttunut paljon 70-luvulta. Jengi tuli silloin keikoille niin mäsässä, että hyvä jos jaloillaan pysyivät. Nyt ollaan sivistyneempiä.
Asenteet ovat yleisestikin muuttuneet parempaan suuntaan. Hanoita morkattiin Suomessa, että me ollaan narkkarihomoja ja milloin mitäkin. Nyt rockmuusikot saavat apurahoja ja soittaminen hyväksytään oikeaksi ammatiksi.
USA:n vuodet opettivat, kuinka kova musiikkibisneksen maailma on. Kyllästyin siihen, että levy-yhtiöitä ei kiinnosta muu kuin isot pikavoitot ja bändien ahtaminen markkinalokeroihin. Persoonallisuudelle ei jää tilaa, vaikka se on koko jutun ydin.
Ikä on pitkälti asennekysymys. Jos vanhenemistaan alkaa miettiä, se näkyy äkkiä naamassa. Luonne ja juonteet kyllä saavatkin näkyä.
Päihteet ovat muusikkojen ammattitauti, mutta minulle rock ’n’ roll on itsessään huumetta.
Live-esiintymiset vaativat hyvää fysiikkaa, ja homman pitää näyttää helpolta. Ei kukaan halua katsoa kaljamahaista, punanaamaista äijää siellä heilumassa miten sattuu.
En tuomitse ketään, mutta en ole koskaan tykännyt viinanjuonnista, eikä muidenkaan päihteiden kanssa säätäminen enää kiinnosta. Olen ollut yli kymmenen vuotta absolutisti, koska se sopii minulle.
Vaimoni pitää minut balanssissa ja kiinni arkielämässä, vaikka olen muutenkin jalat maassa -tyyppiä. On lottovoitto, että olen löytänyt rakkaan elämänkumppanin.
Julkisuus on hinta, joka kuuluisuudesta maksetaan. Se on ok, mutta yksityiselämäni olen aina pitänyt poissa lehdistä. Se onnistuu, jos vain haluaa.
Pelkään pelkoa, sitä, että negat manifestoituvat todellisuudeksi. Pelot on
hyvä tiedostaa, mutta niitä ei auta märehtiä.
10 vuoden päästä olen toivottavasti yhä täällä ja teen sitä, mitä nytkin. Jokainen päivä terveenä maan päällä on hyvä päivä.
Teksti Susanna Luikku
Kuva Timo Pyykkö
