Synnyin hetkeä ennen sotaa Voikkaalla, josta muutimme Hirvensalmen Kissakoskelle. Isäni opin tuntemaan vasta kuusivuotiaana, sillä siihen asti kodissamme poikennut harmaatakki jäi vieraaksi.
Rauhan tultua isä ryhtyi isäksi ja opetti minulle kalastusta ja retkeilyä. Opit testattiin, kun polkupyöräilimme sukulaisiin Kokkolaan ja yövyimme matkalla teltassa.
Isä oli tehtaan konttoripäällikkö ja minä Kymin herran kaksikieliseksi opetettu poika, joka ei koskaan puhunut vanhemmille suomea tai sisaruksille ruotsia.
Äiti antoi vapauden ajatella, mutta muistutti, että jos joskus omasta mielestäni olen parempi kuin kenenkään muun mielestä, parasta on tarkistaa oma kantani.
Kun äiti neuvoi lusikoimaan makkarakeiton tasaisesti, minä söin ja yhä syön ensin liemen, sitten kasvikset ja lopuksi makkarat. Makkarasopan idea ei ole porkkana, vaan makkara, ja olen tajunnut, että minun syömätavallani suuhun jää paras maku.
Koulussa selkä luokkaan päin harmonilla virttä soittava ja ulkolukuun patistava opettaja ei innostanut oppimaan mitään.
Oli onni, että Joensuun lyseon lukion musiikinopettajaksi osui Pentti Paalanen. Pari sävellystäni nähtyään hän innosti musiikin maailmaan pestaamalla minut harjoittamaan koulun kuoroa.
Otin opikseni ekonomi-isäni arviosta, ettei musiikilla voi elää, ja hakeuduin Sibelius-Akatemian ohessa kauppakorkeakouluun.
Yliopistossa kuuntelin unettavia luentoja runoudesta, kunnes ymmärsin, että moni professori oli Lauri Viljasen tapaan taitava runoilija. Heidän opetuksensa ansiosta olen jo pitkään viestinyt sormi pystyssä innostustani runouteen.
Vuonna 1957 muutin Helsinkiin, mutta helsinkiläiseksi en koskaan oppinut.
Peter von Bagh opetti tien Ylioppilasteatteriin, jossa vein Kaisa Korhoselle Lemminkäisen äidin kehtolaulun. Myös lauluni Hiroshimasta kelpasi, mutta Kaisa neuvoi, etten enää kirjoittaisi, säveltäisin vain.
Nopeasti ymmärsin, että jos teen vuodessa neljä laulua, kaikki voivat olla huonoja, mutta jos teen sata, neljä niistä voi olla hyviä.
Lapualaisooppera opetti, että esiintyvällä taiteilijalla on aina kyse elämästä ja kuolemasta.
Minulla on kaksi poikaa. Heitä neuvon, että miettikää itse ja menkää eteenpäin.
Mitä naiset ovat minulle opettaneet? Luulen, että palaamme muurahaistyyppiseen yhteisöön, matriarkaattiin, jossa naaraat määrittävät, miten eletään. On vaikea ajatella, että kuoleman jälkeen olisi jotakin. Se on sitten vain elämän loppu. Nuoruudenystäväni Otto Donnerin elokuisissa hautajaisissa hän itse ei enää ollut läsnä, mutta leski ja ystävät olivat.
40 vuotta täytettyäni opiskelin vuoden Moskovassa. Sieltä jäi motto: Ystävää etsi, ja kun löydät, pidä kiinni.
Elämässä tärkeintä on innostus.
Teksti Hannu Koskela
Kuva Ari Ijäs
