Apu

Mitä olen oppinut

Mitä olen oppinut

Esko Roine, 68, näyttelijä: "Julkisuudesta en luonteeni vuoksi kärsi, mutta en siinä myöskään paistattele. Yhä minulle huikataan Reinikaisen Rautakallio-repliikkiä: "Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisi­kään..."
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Kansakoulussa en saanut roolia joulujuhlien Tiernapojissa. Kun opettaja lisäsi voimaa lauluun, pääsin yhtenä neljästä sotamiehestä taustalle pönöttämään. Isäni, näyttelijä Eero Roine näki jutun ja sanoi, että jos poika näyttämölle menet, siellä on myös uskallettava olla.

Kotoa ei ujutettu ajatusmalleja. 99-vuotiaaksi eläneen äitini olemus huokui hyväksyvää elämänasennetta. Hän ei tyrkyttänyt tai tuominnut. Ikinä en tavannut ketään, joka olisi riidellyt hänen kanssaan.

Jo varhain tajusin, että kirjailijaksi minusta ei ole. Asian vahvisti suomenopettaja. Hän antoi luontoaineestani 5- ja kommentin "uskomatonta". Aine kuului: "Jänikset syövät juuria ja siksi elävät juuri ja juuri."

Näyttämölle tahdoin. Teatterikoulun käymisessä tärkeintä on ollut, ettei minun ole koskaan tarvinnut miettiä, kuinka hyvä minusta olisi tullut, jos olisin sen käynyt.

Psykologi Jari Sinkkonen opetti itsetunnosta, että näyttelijöillä jos keillä riittää syyllistettäviä: puvussa on vetoketju, vaikka pyysin hakaset, lavastus estää sipsutuksen, vastanäyttelijä on täysi tossukka.

Teatterityön tragiikka on, ettei tätä voi tehdä, jos ajattelee, että itse asiassa minä olen aika huono.

Isä meuhtoi joka paikassa, ja geeniperintö selittänee myös minun meuhtomiseni. Kun yhä saan mielenkiintoisia työtarjouksia, kuulen suustani myönteisen vastauksen, vaikka mieli jo ajattelee: Ehdinkö? Jaksanko?

Pentti Siimes aikanaan väitti, että nuorena sitä tiesi ja osasi kaiken, mutta vanhetessaan tulee epävarmemmaksi.

Nyt menee Zivagoa Helsingissä ja Kvartettia sekä Mielensäpahoittajaa Tampereella. Silti osaan olla stressaamatta.

Ensi-illoissa jännitän enintään, että jokohan onnistuisin laulussa, joka kaikissa harjoituksissa on mennyt täysin pieleen.

Vaimojen vaihtaminenkaan ei ole auttanut minua ymmärtämään itseäni. Nykyisen, kolmannen, kanssa palikat onnelliseen yhteiselämään löytyvät toinen toisemme kunnioittamisesta.

Kotiin pienehköllä rahalla palkattu siivooja pelastaa suurehkolta riidalta.

Isyyttä opetti poikani. Koskaan en onnistunut Tampereen Työväen Teatterin esityksistä palatessani hiipimään eteistämme niin hiljaa, etteivätkö vastaan olisi tepsutellut pienet, paljaat varpaat.

Julkisuudesta en luonteeni vuoksi kärsi, mutta en siinä myöskään paistattele. Yhä minulle huikataan Reinikaisen Rautakallio-repliikkiä: "Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisi­kään..."

En suostu ajattelemaan kuolemaa. Lopun aika on, kun on. Isä menehtyi 62- vuotiaana. Minä sain jaossa niin hyvät kortit, että nyt syyskuussa täyttyy jo 69. elinvuosi.

Olen uskollinen motolleni, että älä tänään erehdy rehkimään mitään, minkä voit tehdä huomenna.

Jos totta puhun, itse asiassa en ole oppinut yhtään mitään.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 20.9.2013