Lapsena koin onnistumisen, kun yritin kurottaa ruokapöydälle, sanoin iikka, iikka ja sain lusikan. Tuolloin ensi kertaa havaitsin, että osaan sanoa, mitä haluan, ja se myös ymmärretään.
Kodissamme Kangasalla isä oli hämäläinen, puhumaton kirvesmies. Hän ei puhunut, muttei kurittanutkaan. Saimme 1960-luvun alussa television. Isällä oli oma katselupaikka. Jos joku muu istui siinä, isä vihelsi, ja paikka vapautui oitis.
Isältäni opin, että auktoriteetin ja arvovallan syntyminen ei ole sanoista tai uhkasta kiinni. Sinussa vain on sitä – tai ei ole.
Uskon, että teatteriohjaajan ja näytelmäkirjailijan töissäni arvostusta ja uskottavuutta ei ole mahdollista saavuttaa vallankäytöllä tai pakolla.
Äitini oli vilkas, antelias karjalainen mimmi, mutta isä oli maailman nuukin. Äiti teroitti, että toiselle annetun saa tuhatkertaisesti takaisin. Pidin selvänä, että jos annan kaverille karamellin, saan tuhat takaisin. Sittemmin olen huomannut, ettei laskutoimitus aina ole näin yksinkertainen.
En ehkä koskaan olisi kirjoittanut näytelmää, jos en opiskellessa olisi saanut gradutyötä tehtyä. Se oli näytelmän kirjoittamisen oppikoulu: opin miten haetaan ja kootaan tietoa sekä hallitaan kokonaisuuksia.
Olen tutkinut, mikä on teatteriesitykselle olennaista ja miten se eroaa televisiodraamasta tai elokuvasta. Ehdottoman välttämättömät elementit ovat tila ja aika. Ne ovat sekä kuviteltuja että todellisia. Siksi teatteriesitykseen liittyvät kaikki aistit, ja se pitää sisällään yllättävyyden ja mahdollisuuden.
Puolisossani, lauluntekijä Heikki Salossa arvostan ennakkoluulottomuutta, loputonta uteliaisuutta ja sydämensivistystä, jota hän on altis jakamaan ihmisiä jaottelematta.
Pojastani on pakko sanoa, että hänen kanssaan minä nauran eniten maailmassa. Hän opetti, että lapsi voi jo ennen syntymäänsä olla huumorintajuinen. Siitä asti, kun poika oli vauva, on ollut ilo ja onni tajuta, että häneen saa hymyllä yhteyden.
Tyttäreni on usein ollut itsetuntemuksen peili myös aikuisiällä. Yhä hän tuo eteeni asioita, joita joudun itsessäni tarkistamaan ja ajattelemaan uusiksi.
Ensimmäinen lapsi opettaa pohjattoman rakkauden, jota voi ihmistä kohtaan tuntea ja jossa ei ole mitään rajoja.
Mottoni lainaan yhdestä näytelmästäni: ”Aina on oleva niitä, joilla ei ole varaa valita, mutta jotka siitä huolimatta voivat säilyttää naurettavan ylpeytensä.”
Muista, että kovin vähän tarvitaan onnelliseen elämään. Tämän kirjoitin irkutskilaiseksi viisaudeksi näytelmääni Lämminveriset.
Syksyksi ohjaan Tampereen Työväen Teatteriin Ihmisellisen miehen, joka yrittää rakentaa elämänsä ja tekee samalla huomaamattaan paljon hyvää.
Tarinan voima voi rakentua yksinkertaisista ja pienistä asioista. Se ei ole kiinni näyttävyydestä, saati kohkaamisesta.
Teksti Hannu Koskela
Kuva Ari Ijäs
