Viisilapsisen perheen nuorimpana olin lellikki. Opin tulemaan toimeen ihmisten kanssa ja sulautumaan joukkoon. Sisarukseni olivat varaäitejäni ja -isiäni.

Isäni oli työväenliikkeen jäsen, ja häneltä opin solidaarisuutta ja uskon joukkovoimaan. Olin 11-vuotias, kun Urho Kekkonen valittiin presidentiksi ja tuli yleislakko. Piti päästä mummon syntymäpäiville, mutta bussit eivät kulkeneet. Isäni oli osuuskaupan hoitaja, ja epäsolidaarisesti hän myi bensaa taksille, jotta se vei meidät mummon luo. Kaikki on suhteellista.

Kävin kuutta eri koulua, sillä muutimme paljon. Huomasin, että on hyviä ja kieroja opettajia. Englanninopettajani sai paljon aikaan kiittämällä ja kehumalla. Lukion pitkän matikan opettajani taas syyllisti ja haukkui, ja lopulta en osannut laskea yksinkertaisintakaan laskua.

Opin näyttelemään kunnolla vasta teatterikoulun jälkeen elokuvissa ja Ylioppilasteatterissa. Minua on aina surettanut, että juuri kun rupesin olemaan sisällä elokuvissa näyttelemisessä, se loppui. Se on niin kuin elämä: juuri kun alkaa tietää, mitä se on, niin hups!

Bertolt Brecht on sanonut, että ”häijyys on vain jonkinlaista taitamattomuutta”. Näytelmistä ja lauluista oppii paljon, koska niitä ovat kirjoittaneet viisaat ihmiset. Näyttelijänä olen yrittänyt ymmärtää vaikka Anton Tšehovin näytelmiä, siinä tarttuu  pakostakin jotain itseenkin.

Menen pää kolmantena jalkana ihan kummallisiin paikkoihin, esimerkiksi Demokraattinen vaihtoehto -puolueen puheenjohtajaksi.  En harkinnut sitä yhtään, ja siinä menettikin sitten työmahdollisuuksia. Mutta kuten Pohjalaisia-näytelmässä sanotaan: ”Minäkö? Katua? Ei, uudestansa tekisin.” Puheenjohtajakaudella sain suunnattomasti itseluottamusta. Opin tuntemaan ihmisiä ja sitä, miten yhteiskunta toimii.

Rahaa pitää säästää aina. Kun olin 70- ja 80-luvuilla pitkiä kausia työttömänä, minulla oli aina sukan varressa jotain. Jos tili olisi nollilla, tulisin sairaaksi pelkästään siitä kauhusta, että mitä nyt tapahtuu.

Pelkään pimeää, ja minulla on viha-rakkaussuhde metsään. Sinne pitää päästä, mutta olen täysin vakuuttunut, että karhu syö. Kuolemaa en pelkää. Minulla todettiin rintasyöpä ajoissa. Järkeni sanoi, ettei siitä pidä tehdä peikkoa, se on voitettu laji Suomessa. Sen sijaan pelkään hirveästi läheisteni menettämistä. Sehän on omassakin kuolemassa kaikkein tylsintä, kun menettää läheiset!

Rakkaus on ihan pelkästään ihanaa. Jos se on tylsää, se ei ole rakkautta. Ihmisyhteisöä varten tarvitaan vähintään kaksi erilaista, jotka tulevat toimeen keskenään. Usein lähin erilainen on oma kumppani, ja toimeen tulemisessa on kova opetteleminen. On rakkautta ymmärtää, että tarvitsee toista.

Lapset ovat opettaneet, että välillä pitää muistaa olla hiljaa ja kuunnella mitä toiset sanovat. En edes huomaa, kun neuvon: ”Ei, älä tee noin.” Se on hirveää. Neuvon jopa anoppiani!

Elämäni käännekohdat ovat herra Melasniemen tapaaminen ja lapsien synnyttäminen. Ihminen voi tehdä työtä, harrastaa ja osallistua, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän perhe merkitsee. Vallankumouksia tulee ja menee, mutta perhe pysyy. Perhe on kuitenkin suhteellinen käsite, eri ihmisille se tarkoittaa eri asiaa.

Teksti Julia Thurén

Kuva Kirsi Tuura