Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Heikki Salo, 55, lauluntekijä: ” Silloin tajusin olevani työtä vieroksuva.”
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Ari Ijäs

Lapsuuden muistoni ovat kaikki sellaisia, joissa minua ei ymmärretä.

Kun meille tuotiin uusi kirjoituspöytä, ja samaan aikaan pihallamme oli kävellyt joku hamppari, näin yöllä tapahtumista unen. Aamulla kerroin, kuinka unessani isäni esitteli pöydän vetolaatikoita, ja niistä yhdestä ilmestyi esiin se hamppari.

Seuraavassa varhaisessa muistikuvassa seison pinnasängyssä, jonka alla oleva matto on rutussa, ja yritän vuorostani äidille selittää, että se laatikosta ilmestynyt hamppari tuli ja rypisti maton. Kun muistot ovat sellaisia, ettei minua ymmärretä, niin ehkä koko elämäni siksi on ollut yhtä ja samaa selittämistä.

Lapualla lapsuudessa sain säännöllisesti kuulla vanhemmiltani, että väkivallalla ei ratkaista mitään. Suuri ristiriita syntyi, kun nuorena miehenä kävin armeijan. Kun sitten tulin järkiini ja palautin sotilaspassini, jouduin perustelemaan vakaumukseni, ja isä oli ratkaisustani eri mieltä.

Opiskeluaika oli isoa oppia. Itse asiassa se ei ikinä loppunut, koska se jatkui suoraan laulujen tekemisenä. Opiskelin yhteiskuntapolitiikkaa ja valmistuin. Toisissa oloissa saattaisin olla nyt joku kulttuuribyrokraatti.

Tein eri työpituuksia toimittajana, sosiaalitarkkaajana, nuoriso-ohjaajana sekä kahden vuoden pestillä Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä. Silloin jollain salaperäisellä tavalla tajusin olevani työtä vieroksuva.

Sanoin  itseni irti ja lähdin katusoittajaksi, ja sillä tiellä olen edelleen. Voin soittaa, tehdä biisejä ja kirjoittaa levyarvosteluja, mutta en enää koskaan mitään muuta. Näin päätin vuonna 1985, jolloin sain viimeisen kuukausipalkkani. Suurta linjavalintaani en ole katunut.

Vaimoltani, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Sirkku Peltolalta opin silottamattomuutta. Aluksi ajattelin, että Sirkun pitäisi kirjoittaa populaarimmin, kunnes huomasin, että omintakeisella, rohkealla ja silottelemattomalla saa lopulta isompia voittoja.

Pojaltani opin rock’n’rollia. Ennen en kuunnellut Rolling Stonesia tai AC/DC:tä, joka nyt on suosikkibändini.

Oma rock-uskottavuuteni on mennyt niin huonoon jamaan, että olen oppinut ottamaan sähkökitaran esiintyessäni syliin. Se korjaa mukavasti tilannetta.

Tyttäreni on syy, miksi ryhdyin tekemään biisejä lapsille. Ja häntä tarkkailemalla, kuuntelemalla ja ideoita peilaamalla opin, millaisia biisejä lapsille tehdään.

Parhaillaan opiskelen valokuvaamista. Aion kuvata koti-ikkunasta Tampereen Pispalanharjulta näkyvää Pyhäjärveä kymmenen vuotta ja sitten pidän kirjastossa valokuvanäyttelyn. Parissa vuodessa olen jo oppinut näkemään maisemassa koko ajan ja joka hetki jotakin uutta.

Mottoni on: Katso tarkemmin!

Elämästä opin, että mitä pidemmälle siinä mennään, sitä enemmän se muuttuu ihmettelyksi. Niiden juttujen määrä lisääntyy, mitä ennen luulin hallitsevani enkä enää hallitse.

teksti Hannu Koskela

kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 8.8.2013