Isäni oli upseeri, ja muutimme hänen työnsä perässä Kauhavalle, Jalasjärvelle ja Pieksämäelle. Kauhavan ajoilta muistan aamusta iltaan lentäneet hävittäjäkoneet. Jostain syystä varhaisimpaan muistooni liittyy kuitenkin pelko. Susikoira juoksee suoraan kohti. Se ei purrut, mutta sain kammon pitkäksi aikaa. Motokseni muodostui aikanaan: ”Nöyräkin saa olla, mutta mitään ei pidä pelätä.”

Aioin seurata isääni upseerin uralle, mutta liikuntatiede vei voiton ja valmistuin opettajaksi. Se oli turvallinen ratkaisu. Harrastin lapsuudessani kaikkia mahdollisia lajeja, jopa mäenlaskua ja yhdistettyä. Päälajini oli voimistelu.

Jalkapalloakin pelasin, vaikka välineiden kanssa piti olla kekseliäs: sulloimme sanomalehtiä nyrkkeihimme ja sidoimme niistä palloja, koska muutakaan ei ollut.

Viihdyin hyvin liikunnanopettajana, mutta kohtalo puuttui peliin vuonna 1961. Yle järjesti kolmen viikon kurssin tuleville toimittajille ja avustajille. Pääsin mukaan kurssille valtavasta hakijajoukosta. Sinne tulivat myös Anssi Kukkonen, Juha Jokinen ja K.–A. Leväaho, joista tuli pitkäaikaisia kollegoitani.

Tein viisi vuotta kahta työtä ilman lomia – kesät olin toimittaja ja talvet opettaja – ennen kuin luovuin opettajanvirasta. Vaimoni työskenteli farmaseuttina, joten kiirettä piisasi nelihenkisessä perheessä. Vaimon äiti hoiti lapsiamme, ja se oli suurenmoinen apu. Ikävä sanoa, mutta tunnen nykyiset lapsenlapseni ja heidän lapsensa paremmin kuin omani vastaavassa iässä.

Televisio saavutti suuren suosion 60-luvulla, ja me Ylen toimittajat olimme isoja tähtiä. Liiankin isoja. Henkilökultista tuli rasite. Asiat tuppasivat jäämään taka-alalle. Selkään taputtajia ja paukuntarjoajia riitti, mutta selvisin siitä aika hyvin. Olin yleensä autolla liikkeellä, joten vetosin siihen, että piti pysyä ajokunnossa.

Pekka Tiilikaisella oli tärkeä rooli toimituksessa. Muistan yhä hänen ohjeensa: ”Myöhästyä ei saa, mutta ajoissa sopii tulla.” Kun olimme kerran lähdössä Turkuun, kaksi nuorta kollegaamme juoksi liikkuvaa bussia kohti. Tiilikainen käski kuskin jatkaa matkaa. Kun pysähdyimme taukopaikalle, kollegat saapuivat sinne taksilla. ”No niin, opetus on annettu, ja se taisi tulla riittävän kalliiksikin”, Tiilikainen sanoi.

Pikaluistelija Kaija Mustosen olympiakulta Grenoblessa 1968 oli ensimmäinen suuri tapaus selostajanurallani. Katsojapalautteista mieleeni on jäänyt se yleisin: ”Älä aina kehu niitä venäläisiä.” Minkäs teit, kun Neuvostoliitto pärjäsi niin hyvin.

Nykyselostajalle sanoisin, että muista kuvakerronta. Kun ruudussa on yleiskuva, niin tilaa on enemmän puheellekin. Kun kuva tiivistyy, myös selostuksen pitää tiivistyä. Intensiteetti katoaa, jos höpöttää kuvan ulkopuolisia.

Sairastuin syöpään talvella 2012. Se oli kova isku; olin elänyt aina tervettä elämää. Toinen munuaisistani poistettiin. En saanut tehdä mitään viikkokausiin. Heti kun lääkärin ja vaimon silmä vältti, lähdin Zoomin aamutreeneihin. Sanoin vaimolle, että menen vain katsomaan, kun pojat pelaavat. Hän piilotti varmuuden vuoksi pelikenkäni, joten jouduin pelaamaan kumitossut jalassa.

Teksti Mika Wickström

Kuva Timo Villanen