Lapsena minun oli vaikeaa puhua ja ilmaista itseäni, mutta lukemaan opin hyvin varhain. Kirjojen avulla pääsin eroon monista lukoista ja estoista. Myös yksinäisyyttäni helpotti se, että
löysin kirjoista vertaiskohtaloita.
Musiikki on tunteiden kieli. Lapsena kuuntelin veljeni viulunsoittoa, ja jos musiikki oli tietynlaista, se sai minut itkemään. Musiikin kauneus herätti minussa tunteita, joita en muulloin tuntenut juuri lainkaan.
Olin hyvin sisäänpäin kääntynyt ja vakava lapsi. Meillä kotona ei ollut suotavaa nauraa. Siksi pelkäsin aikuiseksi asti nauramista. Vasta mieheni Jaakko Hämeen-Anttilan kautta vapauduin naurun pelosta.
Ollessani 7-vuotias putosin puusta ja häntäluuni murtui. Silloin lääkäri sanoi, että selkäni on kauttaaltaan sökö. Hän ennusti, että joutuisin vielä pyörätuoliin.
Uskoin ruumiini olevan epäkelpo ensimmäiseen synnytykseen asti. Kun selvisin helpolla lasteni maailmaan saattamisesta, aloin kuunnella enemmän omaa kehoani kuin muita ihmisiä.
Murrosikäni oli hyvin hankala. Siihen aikaan sanottiin, ettei tytöllä voi olla vaikeaa murrosikää, vain pojilla on.
Olisin halunnut olla poika monesta syystä. Heillä oli lupa tehdä kaikkea kivaa ja olla intellektuelleja. Kapinoin yhä sitä vastaan, että vain miehillä on lupa olla älykkäitä.
Kun äitini yllättäen sairastui, hän sanoi, ettei ollut ehtinyt tehdä elämässään juuri mitään. Kun hän sitten lyhyen sairausjakson jälkeen kuoli, tuo lause jäi kaihertamaan mieltäni. Elämänpelkoni oli ollut suurta ja olin tottunut jättämään asiat kesken. Sitten tajusin, että kuolemaakin pahempaa oli, jos ei ollut koskaan elänyt. Siitä hetkestä aloin elää ja toteuttaa unelmiani.
Ulkoiset saavutukset ovat vain hiekkaa sormien välissä, jos ei osaa pitää huolta omasta mielentyyneydestään. Olen opetellut olemaan tyyni ja suhtautumaan maailmaan kuin muumit. Otan rauhallisesti, enkä hermostu pikkuasioista.
Jos minussa ei lapsena olisi ollut kapinan siementä, minusta olisi tullut ujo, nujerrettu hiiri, joka olisi potenut koko ikänsä psykosomaattisia sairauksia.
Elämä on viisauden koulu. Buddhalaisuudesta olen omaksunut ajatuksen: ”Kun ihmiselle tulee suru tai vastus, ei pidä ajatella, miksi tämä tapahtui minulle. Pitää ajatella: se, miten selviän tästä, näyttää, millainen ihminen oikeasti olen.”
Elämäni suurin vaikuttaja on ollut mieheni Jaakko. Kun menimme nuorina yhteen, olin kimppu erilaisia neurooseja. Hänen rauhallisuutensa, huumorintajunsa ja rakkautensa rauhoittivat minut.
Keski-ikä on ollut minulle onnellista aikaa. Kun ruumiini raihnastuu, toivon, että henkeni yhä porskuttaa, eikä hauras ruumiini estä henkeäni lentämästä.
Oman elämäni tarkoitus on tulla viisaaksi ja eheäksi ja sillä tavoin hyödyttää myös ympäristöäni.
Teksti Minna Nevalainen
Kuva Kari Kaipainen
