Synnyin Mikkelissä, päämajakaupungissa, jonka valtasivat monenkirjavat sotilaat. Kun karkasin pikkupoikana kotoa, minulta kysyttiin, mihin olin menossa. Vastasin, että Suomeen.
Meillä oli vielä 1960-luvulle tultaessa vanha suomalainen identiteetti. Elimme agraarikulttuurissa, johon olin läheisessä yhteydessä isäni ammatin kautta. Isäni oli hevoskonsuli. Hän huolsi ja koulutti hevosia ja vastasi niiden jalostuksesta.
Ikkunani toisaalle oli Palokunnantalo ja avaimena sinne klarinetti. Tartuin siihen opettajani ehdotuksesta. Sain kipinän myös näyttelemiseen. Harrastusten avulla aloin etsiä identiteettiäni ja pakotietä.
Minussa on aina vaikuttanut kaksi puolta: toinen yrittää sopeutua todellisuuteen, toinen pyrkii näyttelemään. Lähdin muusikon lainapuvussa Helsinkiin, mutten päätynyt näyttelijän vaan ohjaajan oppiin. En erottele näyttelijää ja ohjaajaa tässä mielessä. Elämme illuusiota.
Hakeuduin jo nuorena muutosten pariin. 1960-luvusta tuli kaltaisteni maailma. Vuosikymmen oli alati muutosten kourissa, ja yhteisrintamamme halusi muuttaa koko Suomen.
Vuonna 1965 käteeni lyötiin ässä: Lapualaisooppera. Kaikki lähti siitä matalaliitoon. Turun ”kotkien” kausi. Sitten Rauta-aika. Hybris oli sen verran kova, että suostuin kameran taakse ja panemaan Kalevalan uusiksi.
Rauta lähti ruostumaan. Alkoholisoiduin ja tulin tyrmätyksi ensimmäistä kertaa. Olin elämäni murroskohdassa nelikymppisenä. Karsastin instituutioita. Pääsin Kaasutehtaalle tekemään Kullervoa ja Ateneumiin Dostojevskia. Niissä oli Rauta-ajan lähete.
Enää en hae muutosta. Toinen seikka on kehittyminen. Muutokset tapahtuvat horisontaalisessa tasossa. Kehittyessään asiat tulevat omiksi itsekseen, eli kehittyminen on vertikaalista. Muutut ja pyrit muuttumaan, mutta kysymys kuuluu: kehitytkö?
Teatterissa minua on aina vetänyt puoleensa se, miten tilanteet tajutaan. Laukaiseeko tilanne toiminnan? Kysymys on tilasta toiseen menemisestä, tilannetajusta. Ranskalaiset kutsuvat ohjaamista tilan hahmottamiseksi, mise en scène.
Kun tulin teatteriin, puhuttiin sanan tärkeydestä. Alussa oli sana. Sitten tuli valo. Alussa jumala loi taivaan ja maan. Ei ohjaaja mikään jumala ole, mutta ajatus tilan hahmottamisesta liittyy juuri tähän.
Ihmisen tehtävänä on tulla omaksi itsekseen. Olen siirtynyt sivuhenkilöksi vaimoni sairauden vuoksi. Kun oppii tuntemaan itseään, voi luopua edes hivenen itsekkyydestään. Käteen jää lopulta vain se, onko elämässä rakkautta vai ei. Ihminen kuulee rakastettunsa äänen kuin äiti lapsensa.
Vanhat viisaat hengelliset opettajat ovat ohjaajia. Kun Valamossa kirjoitan matkustajakorttiin ammatikseni ohjaaja, minua alkaa hävettää ja naurattaa.
En yritä evästää nykypolven ohjaajia millään tavoin. Paljon mieluummin kuuntelen, mitä sanottavaa heillä on. Alalle on tullut paljon myös lahjakkaita naisia. On onni saada jatkokoulutusta näiltä nuorilta vaikkapa näyttelijän roolivaatteessa.
Teksti Mika Wickström
Kuva Timo Pyykkö
