Musiikkimaailmalla, jossa Popedan kanssa aloitettiin, ei ole paljon tekoa nykyisen kanssa. Vedettiin kellarissa kaksiraitanauhurilla; nykystudiossa vanhan liiton ihminen on välillä silmät suitsirenkaina. Se ei ole silti muuttunut, että on rummut, basso, kitara ja koskettimet, ja niillä soittajat. Ainakin mun levyillä.
Iso ero on tietysti myös siinä, ettei studiossa olla niin pihalla kuin joskus 1980-luvulla. Sinne tullaan selvin päin ja pistämään hommat purkkiin, ei harjoittelemaan.
Popeda on tehnyt 14 levyä ja mää yhdeksän soololevyä. Aika vähän niissä on juttuja, joista voi sanoa, että jumalauta, kun on hianoo kännissä tehtyä kamaa. Kyllä se on lähinnä toisinpäin. Pää sekaisin ei tule yhtään parempaa musiikkia.
Elämä on nyt hauskempaa, kun aamulla tietää, missä kaupungissa ja hotellissa on, eikä tartte herätä säikähdykseen. Että saatana, kuka toi on, mihin piti mennä, missä mää oon, kuka mää oon.
Muusikoita kohdellaan nykyisin ihmisinä, mistä kuuluu pitkälti kiitos Remulle (Aaltonen). Se nosti liksat kolmestasadasta kolmeen tonniin ja osasi muutenkin vaatia asiallisempaa bisnestä.
Manserock-nostalgia on ihan jees, mutta pisti naurattamaan, kun 56-vuotias äijä on muka koulun päättäjäisjuhlissa vetämässä Pitkää kuumaa kesää. Musikaali on pyörinyt viisi vuotta täysille katsomoille, sitten tuli soundtrack, kirja ja vielä tuo leffa.
80-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa eläneet ovat tietty nyt haikailuvaiheessa. Ne ovat ainoita juttuja, joita ei saa edes rahalla.
Tamperelaisuus merkitsee äärimmäisen rumaa murretta... No, ei vaan. Kotikaupungissa ei tartte esittää mitään, vaan saan olla rauhassa oma itteni. Ymmärretään, että duunielvis on eri asia kuin siviili-Pate. Tampere, Ilves, Tappara ja Popeda kuuluvat kalustoon.
Kiertueiden viimeiset viikot tuovat joskus tunteen, että ny riitti, ei ny enää. Mutta aina into tulee paussin jälkeen uudestaan, ja siksi kai soittohommia on jaksanut näin kauan. Olen etuoikeutettu, kun levy-yhtiölle ja yleisölle vielä kelpaa.
Uran parhaita hetkiä on vaikea nimetä, mutta eka kultalevy oli iso juttu, samoin nuoren rokkarin herääminen Turussa Ruisrockin jälkeen. Ensin 20 000 hurraavaa ihmistä ja aamiaispöydässä lehden iso otsikko: Popeda pesi Nina Hagenin.
Pahinta oli sekoaminen päihteisiin, aikaan liittyvät paskat biisit ja keikat, joista ei edes muista, että niillä on ollut. Hölmöintä oli, että aikoinaan katteli vanhempia artisteja, kuinka toikin on ittensä tommoseen jamaan päästänyt – ja silti teki itte samat virheet. Urpo.
Lapsiltani olen oppinut, että hommat pitää hoitaa. Olen ylpeä, että molemmat ovat aikuisia, oman elämänsä luoneita ihmisiä eivätkä pelkkiä hengailijoita. Senkin olen joutunut oppimaan, ettei isän jatkuvaa poissaoloa voi korvata rahalla ja tavaralla.
Vanheneminen iskee välillä kuin moukari. Synttärit pahenevat koko ajan, ja aamulla kävelee kuin Ozzy Osbourne. Tuntuu, että miten tää voi olla näin saatanan vaikeeta. Takaseinä on kohta kosketusetäisyydellä, mutta minkä sille teet – näillä mennään.
Teksti Susanna Luikku
Kuva Harri Hintikka
