Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Apu

Mitä olen oppinut

Mitä olen oppinut

Kari Uusikylä, 68, kasvatustieteen emeritusprofessori: "Nyky-Suomessa liian moni kieltää elämän rajallisuuden. Se johtaa vanhusten ja muiden "hyödyttömien" työntämiseen pois silmistä."
Teksti Apu-toimitus

Opettajan ura oli minulle aina ainoa realistinen ammattivaihtoehto. Valmistuin kansakoulunopettajaksi kahdessa vuodessa ja luin maisteriksi työn ohella. Vuodesta 1973 eläkkeelle jäämiseen 2008 työskentelin yliopistossa.

Ensimmäinen oppi opettajalle on, että oppilaiden erilaisuutta pitää ymmärtää. En tosin tiedä, olisinko osannut sanoa sitä parikymppisenä nulkkina. Huonoa käytöstä ei tarvitse hyväksyä, mutta työhön kuuluu kasvattaa sekä helpompia että vaikeampia oppilaita. Kaikkeen on syynsä, eikä leimojen lyöminen oppilaisiin auta.

Paras palaute tuli Itä-Helsingissä viisikymppiseltä naiselta. Olin juuri luennoinut siitä, kuinka vaikeassa tilanteessa yksikin opettaja, joka välittää oppilaasta ja kannustaa, riittää. Hän sanoi, että minä olin hänelle se opettaja.

Lahjakkuutta on kielellistä, sosiaalista, matemaattista, liikunnallista... Se näkyy siinä, mitä saa aikaan suhteessa toisiin. Jos joku juoksee satasen 9,9:ään sekuntiin tai tekee loistavia käsitöitä tai sävellyksiä, totta kai kyse on lahjakkuudesta.

Kehittyäkseen lahjakkuus tarvitsee silti työtä ja intoa. On kauheaa katsella lapsia, joiden arvo riippuu siitä, millaiset arvosanat koulusta saa tai montako maalia tekee. Lasten omaehtoisessa ja terveessä kilpailussa ei ole mitään pahaa.

Oma urheilutaustani VPS:n jalkapalloilijana oli suuri ilon lähde. Henkisen puolen merkitystä urheilussa ei ymmärretä Suomessa vieläkään tarpeeksi. Ei urheilija ole pelkkiä luita ja lihaksia, vaan ihminen.

Kilpailu kuuluu markkinatalouteen, mutta markkinatalous ei ole koko elämä.

Luovuudesta jauhetaan, mutta samalla liian monessa työpaikassa tehdään kaikki sen tuhoamiseksi. Jos erimielisyyttä ei sallita ja koko ajan joutuu hosumaan, laskelmoimaan ja pelkäämään, koska tulee joku evaluaattori tai muu terminaattorikonsultti saneeraamaan, ainoa mikä lisääntyy on typeryys.

Pohjalaisuus on osa identiteettiäni, ja Vaasa on koti, vaikka olen asunut Helsingissäkin vuosikymmenet. Uudet hallintorajat saavat olla mitä ikinä, mutta Vaasa on eteläpohjalainen – ja niin minäkin.

Vaimo, lapset ja lapsenlapset ovat opettaneet, ketkä ovat oikeasti rakkaita ihmisiä. Varsinkin isovanhempana olo on mahtavaa. Jos ei sitä lasketa, kuinka nopeasti aika kuluu: äsken taaperona sylissä istunut onkin yhtäkkiä murrosikäinen.

Työhulluus on kamala tauti, mutta nautin opettamisesta ja luovuuden ja lahjakkuuden tutkimisesta niin paljon, etten osaa olla jouten eläkkeellä. Vaimo juuri kommentoi, että hellitä vähän. Yliopistosta jäin pois 63-vuotiaana vain siksi, että siitä on tehty tehdas, jossa tehtävänä ei ole vain opetus ja tutkimus, vaan itsensä mainostaminen ja toisten voittaminen.

Olen sairastanut syövän ja parantunut siitä. En elä pelossa, mutta vakavaa sairautta en haluaisi kokea uudestaan.

Vanheneminen ja kuolema ovat väistämättömiä, ja se pitää sietää. Nyky-Suomessa liian moni kieltää elämän rajallisuuden. Se johtaa vanhusten ja muiden "hyödyttömien" työntämiseen pois silmistä.

Teksti Susanna Luikku

Kuva Anna Huovinen

Julkaistu: 7.6.2013