Apu

Mitä olen oppinut?

Mitä olen oppinut?

Hannu Jortikka, 56, jääkiekkovalmentaja: "SM-liigan touhu on mennyt aina vain hullummaksi ja negatiivisemmaksi."
Teksti Samuli Isola
Mainos

Paras kokemus valmentajana taitaa yhä olla TPS:n mestaruus 1989. Mestaruuksia on kuusi, ja on vähän höpöhöpöä laittaa niitä järjestykseen, mutta tuo tuli pitkän tauon jälkeen, ja sen eteen tehtiin melkein mitä tahansa.

Pari kolme pestiä on sellaisia, joita en tällä tiedolla enää ottaisi vastaan. Nopeat lähdöt, joista tajuaa melkein heti, ettei tää shaatana tuu kääntyyn... Yksi oli Malmöön, yksi paluu Tepsiin ja viimeinen lähtö Jokereihin.

Kun olin itse kaukalossa, en ajatellut mitään. Se oli hauskaa, tuli kavereita, oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Laji on antanut leivän vuosikymmenet, mutta se jäi aikoinaan vähän harmittamaan, että jätin koulut kesken. Toisaalta mikään muu ei silloin kiinnostanut kuin kiekko.

Venäjästä olen oppinut ymmärtämään ainakin sen, kuinka maa pitää sisällään vaikka mitä. Pietarin ja Moskovan lisäksi. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on käsittämätön, ja äärilaitaa on moni muukin juttu. Venäläinen ihminen on hyvin pat-

rioottinen – ja joskus yllättävän rasistinen.

Turkulaisuus ei ole minulle itseisarvo, enkä ole mikään turkulaisuuden sanansaattaja. Kyllä sen tietysti heti kuulee, mistä olen kotoisin – ja siitä on myös saanut kuulla koko uran ajan. Mutta Turussa on koti, ja se on kaunis kaupunki.

SM-liigan touhu on mennyt aina vain hullummaksi ja negatiivisemmaksi. Hype on osa tätä teatteria, mutta on pakko sanoa, että tietyillä Suomi-kiekon osa-alueilla mätä sen kun leviää. Valmennusmarkkinoilla, mediassa ja kentällä.

Olisin itsekin voinut jättää asioita tekemättä ja sanomatta. Mutta en osta sitäkään, että nyt kaikkien valmentajien pitäisi olla niin kilttejä ja pelaajaystävällisiä ja plaaplaaplaa. Omaa persoonaansa voi muuttaa vain tiettyyn rajaan asti – mutta normaalin, sivistyneen ihmisen pitää osata tunnustaa mokansa ja katua niitä.

Julkisuus on peliä, jota ei voi hallita. Jos yrittää, häviää aina. Kun olin kummipojan penkkariajelua katsomassa, jotkut alkoivat hoilata lavalta "Hannu Jortikka, Hannu Jortikka!" Mää ajattelin, että kui tommottis lapset eres tuntee mua... Mutta kun apina on tarpeeksi kauan heilunut kuvioissa, kaikki tuntevat apinan.

Raha helpottaa elämää, mutta en haali sitä. Kunhan on katetta luottokortilla, talo rakennettu ja asiat kunnossa. Ja mää en oo ollut koskaan niitä, joilla on laskun tullessa jäänyt lompakko kotiin.

Urheilijan ja valmentajan elämä tekee itsekkääksi perheeseen nähden. Vaimo on ex-aktiiviurheilija, joka on useamman kerran sanonut, että nyt riittää, nyt rauha.

Aiemmin kuuntelin vähän huonosti, nyt jo paremmin. Työn merkitys on pienentynyt arkipäivässä.

En mää tierä, mitä mää pelkään. Kun isäni kuoli ja oli sitä ennen 11 kuukautta sairaalassa, pelkäsin joka päivä, että koska hän kuolee. Kai lähimmäisten hyvinvoinnin ja terveyden puolesta pelkää aina.

Vanheneminen on osa elämää. Sitä yrittää rakentaa hommia niin, että uran jälkeenkin olisi jotain tekemistä. Kaikki me tuhkaksi mennään, mutta mistä mää tierän, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Teksti Susanna Luikku

Kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 19.4.2013