Apu

Mitä kirjailija Raija Oranen on oppinut?

Mitä kirjailija Raija Oranen on oppinut?

"Järjestäytyneet organisaatiot edellyttävät vallankäyttöä. Kun se muuttuu vallanhimoksi, se on sairasta."
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Kolmen vanhana hyppäsin likakaivoon, koska se näytti hauskalta. Samoin olen tehnyt vähän kaiken. 11-vuotias veljeni näki punaisten kenkieni kärjet, veti minut kuiville ja pelasti tekohengityksellä.

Äitini oli täysorpo, auttavainen ja rakastava. Isä kävi molemmat sodat. Lapsia oli neljä, ja minä olin isän tyttö. Siksi minusta ei tullut kikattajaa, eikä feministiä. Kirjoitan hieman miesmäisesti, ja sisälläni asuu mies.

Hyrynsalmi on maisemani. Kun 18-vuotiaana lähdin, asukkaita oli 6 000, nyt ­

2 000. Vierailen siellä yhä. Maaseudun autioituminen on vakavaa ja vaarallista.

Kotiuduin 1969 Tampereen yliopistoon. Opetus oli tuolloin jotenkin jälkijättöistä, ja minäkin pienestä kirkonkylästä tulleena olin huutaen avaamassa ikkunoita, vaikka en mistään mitään ymmärtänyt.

Tuolloin perinteiden vaaliminen höllentyi ja kristinuskon tarina menetti merkityksensä. Paras uusi puhuja sai joukot ­mukaansa. Luvattiin rauhaa, rakkautta ja köyhille kaikkea, mutta se olikin silkkaa kommunistien propagandaa. Neuvosto-propaganda oli tarina paremmasta huomisesta. Pahinta oli, että me uskoimme sen. 

Kun posti toi ensimmäisen kirjani kotiini, ei tuntunut miltään. En ole koskaan osannut juhlia itseäni. Uusin teos Kreivin aikaan on historiallinen seikkailu kamalana sota-aikana, mutta kirjoitin niin, ettei se ole kamalaa luettavaa.

Olen kirjoittanut Mannerheimista, Paasikivestä ja Kekkosesta. Nuorista kapinallisista saappaisiin kusijoista kasvoi suurmiehiä, jotka halusivat valtaa. Järjestäytyneet organisaatiot edellyttävät vallankäyttöä. Kun se muuttuu vallanhimoksi, se on sairasta. 

Toivon kirjojeni elävän 20–30 vuoden päästä. Pienet piirit määrittelevät, mikä milloinkin on kiinnostavaa, useimmiten ne erehtyvät. Parasta on selvä kieli ja juonen kuljetus. Lukijaa ei saa kiusata.

Mieheni on älykäs, oikeudentuntoinen, ­komea sekä toisin kuin minä, sosiaalisesti kyvykäs. Kihlauduimme 1972. Kainuulaisena ujutan eteläsavolaiselle aikataulutusta ja toimeen tarttumista, mutta Juutas Käkriäinen elää hänessä sitkeästi.

Kahden pojan äitinä varsinainen tehtäväni oli tehdä itseni tarpeettomaksi. Varoitin heitä, etteivät joutuisi kenenkään naisen armoille. 

Asuimme pitkään Espanjassa, mutta ikävä lastenlasten luo kasvoi liian isoksi. Toivon heidän muistavan minut, oman mammansa ajatuksella: hän oli niin hyvä meille. 

Elämäni on taukoamatonta draamaa, ja iloisin hetki toivottavasti vielä edessä. Kuoltuani päädyn professori Esko Valta­ojaa siteeraten ”en minnekään”.

Nyt olen eläkkeellä, mutta teen töitä enemmän kuin koskaan.

Elämän tarkoitus on elämä itse. Tosin kerran Bulevardilla pohdin, että ihminen saattaakin olla erehdys tässä maailmanjärjestyksessä.

Teksti Hannu Koskela, kuva Heli Sorjonen / Teos

Julkaistu: 10.11.2017