Paras asia armeijassa: puolustusvoimien retoriikassa kutsutaan nyt Suomessa elettävää aikaa nimellä rauhan aika. On rauhan ajan vahvuus, rauhan ajan organisaatio, rauhan ajan tehtävät maavoimille. Näissä sanoissa tunnistetaan olennainen. Nyt on rauhan aika. Aina ei ole ollut, eikä tule olemaan.
Tämä suorapuheisuus on vaikuttavaa, kun ajattelee tapaamme puhua sodasta.
Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 klo 6.50. Ensimmäinen maailmansota vaati miljoonia kuolonuhreja. Toisessa maailmansodassa menetettiin…
Ikään kuin sota olisi luonnonvoima, joka itsestään alkaa, vaatii, ottaa hengen.
Armeijassakin kierrellään tappamiseen liittyvää sanastoa. Eletään panssarivaunujen keskellä, opetellaan käyttämään aseita – ja kutsutaan ihmiselämän lopettamista ”kohteeseen vaikuttamiseksi”.
Ehkä juuri kiertoilmaisujen yleisyyden takia pidän sotilaiden tavasta sanoa tätä ihan tavallista arkeamme rauhan ajaksi.
Rauhalla ei ole juuri sijaa myöskään siviilien puheissa. Opiskelemme historiaa, rakennamme muistomerkkejä, katsomme elokuvia ja tv-sarjoja, ja mitä näemme: sodan alkuja ja loppuja aikajanoilla, kuolleiden nimiä kaiverrettuna muureihin, erikoistehosteita, sarjatulta, ramboja ja räiskettä.
Sodista raportoiminen, sotaelokuvat ja sotien tutkiminen ovat toki nekin rauhantyötä. Katsotaan kärsimystä ja pahuutta silmiin. Mutta useammin pitäisi pysähtyä myös rauhan äärelle. Sodalla on oma tahto, kuvasto ja armeija, vaikka rauha tarvitsisi niitä eniten.
Toimittaja Heikki Aittokoski kulkee uudessa Kuolemantanssi-kirjassaan pitkin Eurooppaa nationalismin jalanjäljissä. Skotlannin ylämaille sijoittuvassa luvussa hän kirjoittaa, että Eurooppa on täynnä sodan merkkejä. On sotapäälliköiden patsaita, hautamuistomerkkejä, taistelukenttiä, kenraalien mukaan nimettyjä katuja. ”Euroopasta löytyy mahtavien sotavuosien mutta ei mahtavien satovuosien muistomerkkejä. Ei ole patsaita lukutaidon yleistymiselle, ei muistijälkiä ensimmäisistä vuosista vailla poliota, ei ylityslauluja kunnallisten päiväkotien perustamisesta.”
Niinpä: harvassa ovat monumentit rauhan saavutuksille.
Ei rauha toki tule rakentamalla sille patsaita. Rauhalla on omat takuutoimensa, ja se tarvitsee omat puolustusvoimansa.
Vaikkapa ilmastonmuutoksen torjuminen ja kulttuurien välisen vuoropuhelun rakentaminen ehkäisevät konflikteja. Nämä teemat eivät kuitenkaan kiinnosta laajasti isänmaan ystäviä, jotka pitävät rauhan takeina vain asehankintoja. Missä viipyy yleinen ja yhtäläinen rauhanpuolustusvelvollisuus? Kertauskursseja siitä, mitkä voimat pitävät yhteiskunnat vakaina, solidaarisuuden vankkumattomana, Suomen rauhanvälityksen suurvaltana.
Sotaa glorifioidaan, vaikka pitäisi glorifioida rauhaa. Näin sanoi dokumentaristi Abigail Disney viime keväänä Suomessa konfliktinratkaisujärjestö CMI:n seminaarissa. Hänen viestinsä oli, että tarvitsemme sotakuvaston rinnalle rauhankuvastoa, asepornon sijaan tarinoita siitä, miten tehdään rauha. Disney näyttää omissa dokumenteissaan, miten rajua on, kun maahan tulee sodan sijaan rauha. Rauha ei ole tylsää tai staattista. Se on visuaalista, vallankumouksellista ja tasa-arvoista. Mutta helppoa, pysyvää tai varmaa se ei koskaan ole. Rauha tarvitsee huomiotamme: sankareita, tietoa, tahtoa, paraateja, rahaa. Rauhanaktivismin ei tarvitse perustua idealistiseen tai erityisen positiiviseen ihmiskuvaan. Kyse ei ole vain analyysistä realismin ja idealismin välillä. Joka puolustaa rauhaa, uskoo, että maailmaan voi vaikuttaa. ■
Reetta Räty katsoo sotaelokuvia sormessaan entisestä kihlasormuksesta tehty rauhanmerkki. Ensi numerossa Ruben Stiller.
