Kotimainen vaateteollisuus ei ole kuollut, se on muuttanut muotoaan. Siksi Pohjois-Savossa Keiteleellä on farkkutehdas, joka on samaan aikaan täysin tuntematon ja Pohjoismaiden suurin. (Juttu julkaistiin alun perin keväällä 2013.)
Vaatesuunnittelija Anniina Nurmi lähetti lokakuussa sähköpostia. Hänen Nurmi-farkkunsa oli valittu kestävän suunnittelun Sustainable Design from Finland -näyttelyyn Venetsiaan. Viestissä kerrottiin, että Nurmen ekologiset farkut on tehty hampusta ja luomupuuvillasta, mutta varsinainen uutinen oli kätketty sähköpostin loppuun. Viimeisessä kappaleessa kerrottiin, että Nurmen farkut on valmistettu pohjoismaiden suurimmassa farkkutehtaassa Keiteleellä.
Pakkohan sinne on lähteä, kuulostaahan Pohjolan suurin farkkutehdas Pohjois-Savon länsilaidalla Keiteleellä Pohjoismaiden parhaiten varjellulta salaisuudelta. Eivätkö Pohjoismaiden suurimmat farkkumerkit olekaan ruotsalaisia niin kuin Acne tai Nudie?
Volkswagenin nastarenkaat ritisevät kuivaan asvalttiin, Nelostie on eteläpäästään harmaa ja sula. Uusimaa vaihtuu Päijät-Hämeeksi, ensin Orimattilaksi ja pian Lahdeksi.
Nelostie vie Päijät-Hämeen läpi Jyväskylään ja lopulta Oulun ja Rovaniemen kautta aina Utsjoelle. Se on pääkaupunkiseudun asukkaiden reitti Järvi-Suomeen, mutta pitkään se oli myös kotimaisen vaateteollisuuden ja farkkubisneksen pääuoma. Suomalainen vaateteollisuus on aina ollut mieluummin maakunnallista kuin helsinkiläistä. Nanso on perustettu Nokialla, L-fashion Group eli entinen Luhta Lahdessa. Turo Tailorin juuret ovat Kuopiossa.
Lahden Farmariteollisuuden tehtaille on varmasti käännytty tuosta. Järvenpään liittymästä kaupungin itäpuolelta, paikasta jossa kauppakeskus Karisma huolehtii nyt siitä, että uuden Kariston asuinalueen asukkaat saavat maitoa ja juustoa jääkaappeihinsa. Farkkutehtaalle matkalla olleet rekka-autot ovat vaihtuneet perheautoiksi, viimeiset farkut tehtaalla ommeltiin kymmenen vuotta sitten. Farkkutuotannon lopettaminen vei työt noin 40 lahtelaiselta.
Vielä Lahtea enemmän rekat kuljettivat tukinpaksuisia sinisiä farkkukangasrullia pohjoisemmaksi. Esimerkiksi Heinolaan Mattisen teollisuudelle, jossa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ommeltiin James-farkkuja parhaimmillaan lähes 500 työntekijän voimin. Heinolankaan farkku tehdasta ei ole ollut enää vuosikausiin, vaan suuri punatiilirakennus on nyt täynnä pienyrityksiä.
Heinolasta on on vielä lähes 300 kilometriä määränpäähämme M.A.S.I Companyn tehtaalle Keiteleelle. Tehdas on niin tuntematon, että sillä olisi helppo vitsailla. Vaikkapa niin, että farkkuja ei voida ommella tämän enempää, kun on samanaikaisesti pidettävä kynttilää vakan alla. Mutta nyt ei ole aikaa keskittyä vitsailuun. Heinolasta Jyväskylään on satanut kaatamalla, ja Nelostietä peittää vesipatja.
Parikymmentä vuotta sitten Jyväskylän kupeessakin tehtiin vielä farkkuja. 1990-luvun alun lama kaatoi muun muassa kotimaisia Beavers-farkkuja ommelleet tehtaat Multialla, Keuruulla ja Haapavedellä.
Hirvaskankaan jättiläismäisen ABC-aseman jälkeen sade vaihtuu tuuliseen ohuiden pilvien ja sinisen taivaan vuorotteluun. Kymönkosken kylässä Viitasaarella autoradio löytää jo Yle Savon. Hiekkatiellä Teuvo Hakkaraisen kotikylällä soi Alphavillen Forever Young.
Ikuinen nuoruus on tietenkin vain kaunein mahdollinen haave, muutos ja sopeutuminen todellisuutta. Myös Keiteleen farkkutehtaassa Viitasaaren kyljessä.
Ajatus suuresta suomalaisesta farkkutehtaasta tuntuu erikoiselta, jopa siinä määrin, että on vaikea uskoa sellaista olevan olemassakaan.
Kaupan vapautuminen, itäviennin tyrehtyminen jo 1980-luvun puolella, 1990-luvun alun lama, ulkomaisten vaateketjujen maihinnousu ja kasvanut tuonti halpamaista ovat leikanneet kotimaisen vaateteollisuuden murto-osaan siitä, mitä se alan huippuvuosina 1970- ja 1980-luvuilla oli. 1970-luvun lopun 70 000 työpaikasta on jäljellä enää viitisentuhatta. Ensimmäisenä lähti ompelutyö.
Esimerkiksi Marimekon tuotannosta kolmannes tehdään Baltiassa, ja mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä edullisempaa ompelu on. Finnwatchin tuoreimman Ostoja etelästä ja hikipajoista -selvityksen mukaan L-fashion Groupin vaatteita valmistetaan esimerkiksi Kiinassa, Vietnamissa ja Bangladeshissa. Nanson Black Horse- ja Finnwear-mallistot tehdään pitkälti alihankintana Kaukoidässä. Lastenvaatevalmistaja Reiman kaikki vaatteet tulevat alihankkijoilta, yli 90 prosenttia Kiinasta, Sri Lankasta ja Etelä-Koreasta. Ja niin edelleen. Kotimaiselle vaateteollisuudelle kävi jo kaksi vuosikymmentä sitten samalla tavalla kuin teknologiateollisuudelle parin viime vuoden aikana. Kansakunnalle yhteisten yritysten tilalle ovat astuneet start up -yrittäjät, jollat ja samujit.
Farkkujen ompelu on monivaiheista ja siksi työvoimavaltaista. Samaan aikaan farkut ovat vaatekappale, joita ei oikein osaa pitää mitenkään suomalaisena. Meillä on kotimaisen vaatesuunnittelun klassikko, yöpaita jota kutsutaan seksintappajaksi, ja juuri siitä farkuissa ei ole ollut koskaan kyse.
Suomalaisen farkkubisneksen kulta-ajat olivat 1970-luvulla, ja valokuvat omista vanhemmista Jameksissa eivät varsinaisesti saa kaipaamaan sellaisia. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella farkut tarkoittivat vaaleita ja hieman liian ylös vedettyjä Leviksen 501:iä. Niitäkään ei ole ikävä, mutta ne olivat sentään jotain aivan muuta kuin vanhempien sammarit tai Jamekset. Ainakin ne muistuttavat omasta nuoruudesta.
Jos Keitele olisi yhtään pienempi, sitä voisi erehtyä luulemaan vain tavallista paremmin varustelluksi levähdyspaikaksi kantatie 77:n varrella. Kirkonkylällä kunnantalon ja suuren S-marketin väliin mahtuu peruskoulu, huoltoasema ja muutama omakotitalon kokoinen myymälärakennus: vaatteita, hiustenleikkuuta, kukkia ja hautauspalvelua sekä valaisimia.
Huoltoaseman nurkalta alkaa teollisuusalue. Maitokahvin värisiä tehdashalleja, joita maamme teollisuusalueet ovat täynnä. Halleja, joissa valmistetaan farkkuja, latukoneita ja kattotuoleja.
Tuotantoalojen valinta tuntuu samalla tavalla sattumanvaraiselta. Keiteleenkin vaatetehdas voitiin vuonna 1972 perustaa vain siitä syystä, että kehitysaluerahasto Kera päätti antaa 350 000 markan lainan keiteleläisille eikä naapurin pielavetisille, jotka kaavailivat kuntaansa makkaratehdasta.
Voitto oli myös symbolinen. Näivettyvä Keitele aiottiin 1970-luvun alussa liittää juuri Pielaveteen ja vastavedoksi kunnanisät alkoivat suunnitella paikkakunnalleen vaatetustehdasta. Naisvaltainen ala valittiin, koska miehille oli jo töitä Harjun suksitehtaassa. Ensimmäisissä kaavailuissa tehdas kulki nimellä Keiteleen Leninki Oy, mutta Porin paitatehtaasta ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi tullut Pekka Ahtola halusi tehtaansa ompelevan nuorisovaatteita nimellä Blueman. Kunta rakennutti tehtaan ja pysyi kymmenen vuotta yrityksen osakkaana. Ompelijoiksi koulutettiin paikallisia ja lähikuntien naisia omilla kursseilla, joista ensimmäiset järjestettiin suksitehtaassa.
Keskittyminen farkkuihin piti tehtaan kasvavalla alalla. Leninki tehtaalle olisi luultavasti käynyt kuin Harjun puusuksitehtaalle, jonka lasikuitusuksien yleistyminen ajoi konkurssiin vuonna 1975. Myöhemmin samoissa tiloissa aloitti ovi- ja ikkunavalmistaja Uksi. Kun ylimääräiset kirjaimet pudotettiin alusta pois, Uksi saattoi käyttää suksitehtaan vanhaa valomainosta.
Suorakaiteen muotoinen sininen nimikyltti paljastaa entisen Bluemanin ja nykyisen M.A.S.I:n farkkutehtaan. Ulkoseinän aaltopeltiin on niitattu opaskyltti, joka ohjaa tulijat nurkan taakse: konttori ja ruokala, lukee kyltissä. Seitsemän kertaa laajennettuun tehtaaseen kuljetaan sen vanhimman osan kautta.
Konttori kuulostaa vanhalta myös sanana. Siinä eivät kaiu tiimityö ja deadline, vaan nakutus ja rutiini, kellokortti ja pekkaspäivä. Konttorin eteisessä lasioven kulmaan nojaa mallinukke: valkoiset housut ja lippalakki, niiden välissä punainen naistentakki. Mallinukke on varmasti ollut paikoillaan ainakin 20 vuotta. Matala, harmailla sermeillä jaettu konttori näyttää siltä, miltä työpaikat näyttivät silloin, kun joskus 80-luvulla pääsi isän mukana tämän työpaikalle.
Nyt meidät ottaa kuitenkin vastaan tehtaan tuotantopäällikkö Ritva Pigg. Hän on lähtöjään Viitasaarelta, ollut talossakin jo 33 vuotta. Ensin pitkään työnjohtajana yhtiön Viitasaaren tehtaassa ja sen lopettamisen jälkeen kolme vuotta M.A.S.I:n Viron-tehtaalla Valgassa. Tuotannon työntekijöistä Virossa työskentelee 150 henkeä ja Keiteleellä noin 90.
Pigg vie meidät suureen neuvotteluhuoneeseen, jonka toisessa päässä on toimitusjohtajan työpöytä. Oikeastaan se on työpiste, Helsingin Herttoniemen myyntikonttorissa vakituisesti istuva toimitusjohtaja on Keiteleellä yleensä vain noin päivän kuussa. Pigg kertoo, että Helsingissä ovat myös markkinointi ja tuotekehitys, ompelun lisäksi Keiteleellä viimeistellään ja pestään myös kaikki Valgassa tehdyt vaatteet.
Neuvotteluhuoneeseen vievän käytävän seinälle on ripustettu kunniamainintoja: Very Nice -merkin kevätkampanja on saanut mainonnan Kultahuippu-palkinnon vuonna 1984. Vuoden 1975 mainoselokuvakilpailusta muistuttaa kivestä tehty klaffi. Se on palkinto Lee Cooper -farkkumainoksesta.
Keiteleen farkkutehdas onkin oikeastaan Lee Cooper -tehdas. Lee Cooper on vanha englantilainen nuorisofarkkumerkki, jota ovat aikoinaan mainostaneet niin The Rolling Stones kuin Jane Birkin ja Serge Gainsbourgkin. M.A.S.I Company on yksi housujen ulkomaisista sopimusvalmistajista, eikä Keiteleen tehdasta olisi olemassa ilman 1970-luvun puolivälissä solmittua lisenssisopimusta. 70 prosenttia tehtaassa ommeltavista farkuista on Lee Coopereita.
Puhelimessa Ritva Pigg ei edes muistanut, että heidän tehtaassaan on ommeltu myös Anniina Nurmen tilaama farkkuerä, mutta oikeastaan se ei ole mikään ihme. Keiteleeltä lähtee vuodessa noin 450 000 paria farkkuja, joista puolet on tehty Suomessa. Se tarkoittaa noin 800 farkkuparia päivässä, ja Nurmen erässä oli vain 300 housua. Sellainen määrä hujahtaa ompelijoiden käsien läpi yhden aamupäivän aikana. Neuvostoliiton aikana yksi tilauserä saattoi olla 10 000 housua, läkkipellinvahvasta kankaasta.
Farkut kulkevat matalassa tehdashallissa kuin ruhot teurastamossa. Kangasniput on kiinnitetty lahjekappaleista rataan, joka mutkittelee kuin junarata tehdassalin ompelukoneelta toiselle. Lahjepaloihin on kiinnitetty klemmarilla taskut, vyötärönauhat, vetoketjut ja muut pienemmät kappaleet ja jokaisen ompelukoneen kohdalla yksi niistä ommellaan lahjekappaleeseen kiinni.
Yksi ompelijoista on Eila Turpeinen. Bluemanin ensimmäinen vaiheompelijakurssi oli juuri päässyt kurssiltaan tehdassaliin töihin, kun Turpeinen keväällä 1973 haki toiselle kurssille. Tehdas tarvitsi lisää ompelijoita ja paikalliset töitä, ja ompelijoiksi halukkaita oli niin paljon, että Turpeisenkin oli käytävä pankin alakerrassa järjestetyissä pääsykokeissa. Ensi heinäkuussa Turpeinen on ollut talossa töissä 40 vuotta, ensin ompelijana, sitten esimerkiksi malliompelijana, työnopastajana ja leikkaajana. Talo muisti pitkään palvelleita jo 40-vuotisjuhlissaan viime syyskuussa. He saivat lahjakortit Rauhalahden kylpylään Kuopioon. ”Yönseutu kahdelle.”
Nyt Turpeinen on eräänlainen käynninvarmistaja, hän tekee sitä mitä tarvitaan siellä missä tarvitaan. Tällä kertaa häntä on tarvittu viimeistelyssä. Ennen kuin farkut höyrytetään sileiksi ja pestään, niistä on nypittävä langanpätkät roikkumasta.
”Suurin muutos on ollut se, että ennen automaatiota lähes kaikki piti tehdä käsipelillä. Leikkaukset, takataskujen ompelu, vyölenkkien ompelu”, Turpeinen kertoo.
”Farkkukangaskin oli paljon kovempaa.”
Sivummalla nousee savu, kun oranssi lasersäde polttaa tumman denimin pintaa. Ensin nivustaipeiden ja reisien kohdat, sitten housut ympäri ja vielä takapuoli ja takareidet hieman muuta housua vaaleammiksi. Kulutuskäsittely vie puolestatoista minuutista neljään farkkuparia kohti.
Tehdassalin perällä metallitolppaan on nitistetty suurilla pihdeillä kiinni valkoinen paperiarkki. Arkissa on ohjeita työntekijöille: Jokaisen tulee noudattaa sovittuja työaikoja. Työpaikalle saavutaan aamulla ajoissa. Taukojen sovitusta kestosta pidetään kiinni. Työaika loppuu 15.30 ja siihen saakka kaikki pysyvät työpisteillään.
Farkkujen tehdasvalmistus on vaiheompelua, lähempänä liukuhihnatyötä kuin käsityötä eikä se onnistu, jos töihin tullaan koska sattuu. Jokaisen ompelupisteen kulmalla on viisi pientä laskuria, joiden ruudussa oleva luku kasvaa nappia painamalla. Farkkuja ommellaan urakkapalkalla.
Tuntuu erikoiselta, juuri tämänkaltainen työhän ulkoistetaan yleensä halpojen tuotantokustannusten maihin ensimmäisenä. Mutta kun näin ei ole tehty, vielä erikoisemmalta tuntuu, että Lee Cooper -farkkujen suomalaisuutta ei mainosteta käytännössä lainkaan. M.A.S.I:n eri farkkuja myydään vuodessa Suomeen noin 450 000 paria, eikä niiden kotimaisuudesta tiedä kuin 2 500 keiteleläistä.
Lee Cooperin mainonta on ollut näyttävää ja hurjaa, ja sitä on tehty paljon. Tehtaan tuotantopäällikkö Ritva Pigg antoi mukaamme yhtiön historiikin, ja ehdimme hyvin selata historiikkia illalla vuokramökissämme, sillä Keiteleellä ei ole hotellia, ruokaravintolaa eikä baaria.
Kansainvälisten mainoskampanjoiden rinnalla sopimusvalmistajat saivat tehdä maakohtaista mainontaa. Ja niin myös tehtiin, Lee Cooperia mainostettiin 1970-luvun lopussa suomalaislehdissä ylivoimaisesti enemmän kuin mitään toista farkkumerkkiä. Lee Cooperin osuus kaikkien farkkumerkkien lehtimainontaan käyttämästä potista oli 1970-luvun lopussa viidennes. Tulostakin tuli: yrityshistoriikin mukaan Lee Cooperin markkinaosuus oli 15 prosenttia vuonna 1978.
Upeimmat Lee Cooper -mainokset löytyvät silti Mokkulalla YouTubesta. Grace Jonesista ikonisiksi nousseita valokuvia ottanut ranskalainen Jean-Paul Goude ohjasi 1980-luvun alkupuolella Lee Cooperille mainosvideoita, joilla ei ollut mitään tekemistä sen tapaisen farkkumainonnan kanssa, joka liitti farkkuihin nuoruuden, kapinallisuuden ja vapauden kaltaisia arvoja. Gouden mainosfilmit olivat värikästä ja nykivää avantgardea, jossa farkut ovat sivuosassa.
Vaikka osattiin sitä Suomessakin. Farkut sivuosaan jättänyttä mainostyötä tehtiin Lee Cooper -klubissa.
Yrityshistoriikin vanhassa mustavalkokuvassa on aikamoinen meno. Kulmikas Range Rover -maasturi on teipattu yltä päältä Lee Cooperin punaisiin ja valkoisiin väreihin. Konepellin päällä mies ja nainen heiluttavat yleisölle käsiään lähes kokovalkoisissa. Lee Cooperin t-paidat ovat tummat, mutta leveälahkeiset farkut, farkkuliivi ja hellehattu ovat valkoiset. Kuvassa on ripaus Uunoa Espanjassa, mutta se johtuu vain välimatkasta. Kuva on 1970-luvun puolimaista, miltei 40 vuoden takaa.
Nainen konepellillä on Pirjo Nuotio ja mies Matti Kyllönen. Nuotio on tullut sittemmin tutuksi uutistenlukijana, Kyllönen formulaselostajana. Kyllönen oli kaksi vuotta toimineen Lee Cooper -klubin isäntä.
Klubi oli farkkutehtaan toimitusjohtajan Pekka Ahtolan ja mainostoimisto McCannin ideoima nuorison kanta-asiakkuusohjelma, jonka toimintatapa on brändinlaajennushankkeista tuttu. Nuoret haluttiin sitoa merkkiin tarjoamalla sen nimissä muutakin kuin vaatteita: keikkoja, leirejä, oma lehti, matkoja kotimaan laskettelukeskuksiin ja ulkomaille sekä ulkomaisten pop- ja näyttelijätähtien vierailuja. Kun klubi tempaisi maakuntakeskuksen farkkukaupassa tai kesätapahtumassa, pääesikunnan radio- ja tv-tiedottajan töistä klubi-isännäksi hypännyt Kyllönen ja klubitytöt kurvasivat paikalle klubin Range Roverilla.
”Klubin vetäjäksi etsittiin nuorta kaveria, jonka ympärille toiminta brändättäisiin. Lämpenin ajatukselle heti, mulla oli nuoriso-ohjaajan tausta ja kaupallisuus oli aina ollut lähellä sydäntä”, Kyllönen kertoo nyt.
”Mainostoimisto oli suunnitellut kaiken etukäteen pirun pitkälle. Lee Cooperista piti saada Suomen markkinajohtaja ja haluttiin laajentaa pelkästä farkkumainonnasta. Näkyvyyden piti olla kaikin tavoin maksimaalisen kova. Klubin oli tarkoitus luoda puheenaiheita.”
Yksi puheenaihe saatiin marraskuussa 1974. Lee Cooper juotti Rod Stewartin humalaan, seisoi Ilta-Sanomien lööpissä tuolloin. Lee Cooper -klubi oli tuonut Rod Stewartin Suomeen ja Turun konsertti oli pitänyt perua. Myyntijuliste näytti myös senaikaisen denimbuumin laajuuden ja toisaalta valikoiman kapeuden: harvat farkkumerkit olivat niin tunnettuja, että niihin saattoi viitata kuin julkisuudenhenkilöön.
”Rod Stewart joi kyllä joka päivä, mutta se meni niin, että hän tarjosi meille eikä me hänelle”, Kyllönen sanoo. ”Todellisuudessa lääkäri kielsi esiintymisen, Stewart oli kipeä jo kun haimme hänet Göteborgista. Mutta lööppihän oli mahtava juttu. Samana päivänä oli Helsingin konsertti.”
Humalainen Rod Stewart, iltapäivälehden lööppi ja Matti Kyllönen kuulostaa niin vauhdikkaalta, että on helppo uskoa siitä kuluneen ainakin nuo lähemmäs 40 vuotta. Tehtaalla Lee Cooperin brändimainokset olivat kellastuvia muistoja denimhuuman huippuvuosista, jollaisten kaltaisia ei ole enää tulossa.
Ellei sitten Anniina Nurmelle.
Anniina Nurmi lähetti kesällä 2011 Keiteleelle postipaketin, jossa oli hänen ystävänsä vanhat farkut. Nurmen ekologisesti kestävien vaatteiden mallisto kaipasi farkkuja: pitkäikäistä vaatekappaletta, jota voi käyttää päivittäin. Kaverin farkkujen suora ja kapeahko leikkaus oli Nurmen mielestä niin hyvä, että hän halusi oman mallistonsa farkuista samanlaiset.
Nyt noista farkuista piirretty kuva löytyy mallimestari Hanna-Maija Salosen hyllyyn työnnetystä mapista. Salonen otti farkuista mitat ja vertaili housuja erimallisten Lee Coopereiden kaavoihin. Kun riittävän samanlainen malli löytyi, Salonen piirsi Nurmen farkuista tietokoneella kaavat ja ompelutti mallikappaleet Anniina Nurmen valitsemasta ja tehtaalle toimittamasta kankaasta. Nurmi oli löytänyt yhdysvaltalaisen Hemp Tradersin valikoimista farkkukankaan, jonka luomupuuvilla on Turkista ja hamppu Kiinasta, jossa kangas on myös kudottu. Lapuan Nahka -nimisestä yrityksestä puolestaan löytyi nahkavuota, joka ei virheittensä vuoksi olisi kelvannut isompiin nahkatöihin, mutta Nurmi-farkkujen takaosan nahkalätkät siitä sai helposti. Varsinainen 300 kappaleen farkkuerä ommeltiin viime kesänä.
Salosen työpiste on tehdassalin toisessa kerroksessa, suurista ikkunaruuduista näkee naapurihallin yli metsänrajaan. Mallimestari on linkki Helsingin tuotepäälliköiden ja suunnittelijoiden sekä tehdassalin ompelijoiden välillä. Salonen huolehtii siitä, että kaavat ja kangas sopivat yhteen ja laskee, kuinka paljon housuihin menee kangasta, nappeja, niittejä, nahkalätkiä ja muita pikkuosia sekä työminuutteja.
Lee Cooperin farkuissa on sekä sesonkimalleja että niin kutsuttuja jatkavia malleja, muuttumattomia perusfarkkuja. Erilaisia malleja on yhteensä nelisenkymmnentä, erilaisten pesujen ja kangaslaatujen kanssa sesonkimalleja yhteensä noin sata vuodessa. Sesonkimalleja tehdään M.A.S.I:n Viron-tehtaalla Valgassa ja jatkavia Keiteleellä.
Salonen kertoo, että Lee Cooper antaa sopimusvalmistajiensa suunnitella omat mallinsa melko vapaasti. Kun Salonen aloitti malliompelijana vuonna 1976, Lee Cooper oli nuorisomerkki, jonka takataskuissa oli ulkomaillakin suomalaisen Irja Leimun suunnittelema kaareva, takapuolta korostava taskutikkaus. Nyt taskuissa on kaksi päällekkäin menevää, venytetyn z-kirjaimen muotoista ommelta, jotka tuntuvat tekevän kaikkensa estääkseen erottautumisen muista samannäköisistä takataskuompeleista. M.A.S.I:n Lee Cooperista vastaava tiimi on ikääntynyt tuotteensa mukana ja Suomen Lee Cooperista on tullut aikuisten mukava perusfarkku, jota ei enää löydä farkkujen erikoisliikeistä.
Tälle on toinenkin syy.
Sen huomaa viimeistään, kun pudottaa google Mapsissa punaisen nuppineulan. Keitele on aivan keskellä Lapin eteläpuolista Suomea. Maan leveimmällä kohdalla ja yhtä kaukana Helsingistä kuin Rovaniemeltä. Ouluun, Vaasaan, Tampereelle, Jyväskylään, Kuopioon ja Joensuuhun on kaikkiin alle 300 kilometriä.
Tästä syystä Lee Cooper -farkkuja ommellaan yhä Keiteleellä. Fredriksonin ylioppilaslakkeja, Very Nice -naistenvaatteita ja Sail & Ski -merkin ulkoiluvaatteita niin ikään valmistava M.A.S.I Company on lähempänä logistiikka yritystä kuin muotitaloa.
Keiteleeltä ei lähde farkkuja vientiin, vaan jokainen pari myydään Suomessa. Siksi tilausjärjestelmät on integroitu suurten kauppaketjujen kassajärjestelmiin, ja yhtiö täyttää markettien vaatehyllyjä samalla tavalla kuin Fazer leipähyllyjä tai Atria pakatun lihan tiskejä. Siksi Lee Cooperin Suomen farkut ovat pitkälti aikuisten mutkattomia perusfarkkuja, joiden tärkein ominaisuus valmistajalle ja satunnaiselle farkkujenostajalle on, että niitä on jatkuvasti kaupan hyllyssä.
Toimitusjohtaja Pekka Vyyryläinen pitää tätä M.A.S.I Companyn lähtökohtana ja vertaa yhtiönsä tilannetta hampurilaisbisnekseen.
”Se on senttibisnestä, mutta kun burgereita on paljon, pino kasvaa. Meillä on vähän sama, volyymin kautta huonompikin kateprosentti kasvattaa sitä kakkua”, Vyyryläinen sanoo.
”Me ollaan kaupallinen toimittaja, jolta saa relevanttia tavaraa helposti ja oikeaan aikaan.”
Nuorisomuoti elää muuttumisesta ja jatkuvasta tuotteiden loppumisen pelosta, mutta perusfarkkuja on voitava nostella ostoskärryihin yhtä helposti kuin kukkamultaa tai olutlaatikoita. Tai laajemmin: suomalainen vaateteollisuus täyttää samaa tehtävää kuin sotkat ja maskut huonekalupuolella. On tarpeetonta tyylitellä, jos sellaiselle ei ole kysyntää. Jos kirjahyllyyn saa kirjoja ja sängyssä voi nukkua, se riittää. Samalla tavalla riittää sekin, että farkut ovat puhtaat ja nappi menee kiinni. Jos housut saa lähimarketista, sitä parempi. Farkkumainonta on yhä nuorisolle suunnattua ja yksilökeskeistä, mutta suurelle osalle suomalaisia farkut ovat vain housut ilman identiteettiprojektin mahdollisuutta. Lahkeet käännetään, jos ne ovat liian pitkät, ei siksi että se olisi muodikasta.
”Nuorisopuolellahan tämä menee niin, että kerran kuussa saadaan halpamaasta iso pompsi uutta tavaraa, joka myydään pois ennen seuraavaa erää, lopulta kovillakin alennuksilla. Tässä ei ole lähialuevalmistamisella saumaa, mutta suomalaisen valmistuksen tulevaisuus voisi olla tehokkuudessa. Kun ei tule virheostoja eikä alennusmyyntitarpeita, voisiko kauppojen kate kotimaisille tuotteille olla pienempi”, Vyyryläinen kysyy.
”Kiinassa on ollut jo räjähdysmäiset hinnankorotukset, mennään jo Bangladeshiin ja Vietnamiin, mutta minne sitten? Tämän hintaluokan tuotteiden raahaaminen maailman ääristä ei ole tulevaisuutta.”
Kuinka tärkeää sitten on nostaa esiin tämän kaltaisten tuotteiden suomalaisuutta?
Eero Ryhäsen pöytä kunnantalolla on täynnä paperipinoja ja mappeja. Kunnan kriisijohtamiskoulutus -teoriapäivä, lukee valkoisen kansion kansilehdessä. Keitelettä vuodesta 1990 johtanut Ryhänen saattaa vielä päästä koittamaan oppeja käytännössä, sillä enää vaatetehdas ei voi pitää kuntaa itsenäisenä. Keitele, Pielavesi ja eteläpuolen naapurikunnat Tervo ja Vesanto ovat jo aloittaneet selvitystyön yhteisen Nilakan kunnan mahdollisesta perustamisesta.
”Tavallaan nyt ollaan samanlaisessa tilanteessa kuin 40 vuotta sitten farkkutehtaan aloittaessa. Rakennepaineet ovat kovat, mutta ei me nytkään haluta olla sahapukkina, vaan vaikuttaa huomiseen yhdessä naapureiden kanssa”, sanoo Lee Cooperin farkkuihin pukeutunut Ryhänen.
”Aina olisi parempi jos pärjäisi omillaan mutta se ei tarkoita, että se olisi este yhteistyölle.”
Kunnan ja farkkutehtaan tilanteet ovat samankaltaiset. Keitele ei ole kesäasukkaista elävä Järvi-Suomen idyllinen pikkukunta vaan ennemmin teollisuus- ja työssäkäyntialue. Toisen asteen koulut puuttuvat, mutta työpaikkaomavaraisuus on 115 prosenttia. 40 prosenttia työpaikoista on teollisuudessa. Tehokasta mutta vähän kasvotonta, aivan niin kuin farkkujen täsmävalmistus marketeille. Vaatetehtaan on täytynyt muuttaa toimintaansa sellaiseksi, että se voi liittyä kauppojen kylkeen, osaksi niiden kassajärjestelmiä. Aivan samalla tavalla kunnan on profiloiduttava vastaamaan esimerkiksi liitoskunnan sosiaalitoimesta ja liityttävä sitten naapureihinsa.
”Meidän strategiassa on olemassa olevan kehittäminen ja sen nyhtäminen eteenpäin”, Ryhänen sanoo.
”Maaseudun rooli on muuttunut. Ennen oltiin työvoiman tuottaja, kun lapset menivät ympäri Suomea töihin, mutta nyt Suomessa ei enää välttämättä huomata maaseudun mahdollisuuksia. Pitäisi kaivella esiin uudenlaisia avainsanoja: helsinkiläisten ruoka tulee maaseudulta, on luomua ja puhtautta, ei tarvitse roudata toiselta puolelta maailmaa.”
Tästähän toimitusjohtaja Vyyryläinenkin puhui. Hän sanoi myös, että Lee Cooperin suomalaisuutta ei ole onnistuttu tuomaan tarpeeksi hyvin julki, vaikka farkkujen myyntipahveissa onkin maininta Made in Finland.
”Kun uudistetaan Lee Cooperia, pitää miettiä tullaanko muodin vai eettisyyden ja ekologisuuden kautta. Ne ovat nuorille tärkeitä asioita. Me isot ikäluokat emme niitä miettineet, kun lähdimme teollistamaan tätä maata. Ajattelimme, että on tehtävä teollisuutta, omavaraista ja työllistävää. Meidän ikäluokkamme kantaa tätä taakkaa niskassaan.”
Anniina Nurmi on 28-vuotias, Lahden Muotoilu instituutista valmistunut vaatesuunnittelija, joka perusti oman Nurmi-merkkinsä vuonna 2010. Vuoden ajan hänellä on ollut myymälä Helsingin Viiskulmassa. Nurmen kestävän kehityksen mallisto tarkoittaa, että vaatteiden leikkaukset ovat klassisia, materiaalit on valittu ekologisesti, työprosesseissa on mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavia vaiheita ja ne tehdään tehtaissa, joiden työolot ovat kunnossa. Vuodesta 2008 Nurmi on myös pitänyt omaa ekologisen pukeutumisen Vihreät vaatteet -blogia.
Nurmi on sukupolvea, jolle alkuperän ja ekologisuuden korostaminen on luontevaa. Myös Nurmen tuotteet ovat sellaisia, joihin on helppo liittää kotimaisen työn perinteisiä ompelimon tai puusepänverstaan kaltaisia mielikuvia.
M.A.S.I:n farkkutehtaasta hän kuuli parisen vuotta sitten Kuningaskuluttaja-ohjelman ekologisia vaatteita käsittelevän jakson kuvauk sissa, joissa oli paikalla myös M.A.S.I:n markkinointipäällikkö.
”Jos Suomesta ei olisi löytynyt sopivaa tehdasta, farkut olisi pitänyt teettää jossain lähialueella”, Nurmi kertoo liikkeessään.
”Niiden suomalaisuus ei ollut mikään itseisarvo, vaan mieluummin lisäarvo.”
Valkeassa hyllyssä ja sen päällä on pinoissa Nurmi-farkkuja. Taka taskuun niitatun pahvilätkän tyyli on ajankohtainen: erikokoisia sanoja ja numeroita useammalla eri fontilla. Nurmi-sanan lisäksi on korostettu etenkin kahta kohtaa. Niistä ensimmäinen kertoo, että kankaasta 55 prosenttia on hamppua. Toinen korostettu sana on housujen ompelupaikka Keitele. Se lukee isoilla kirjaimilla.
Hullunkurista. Anniina Nurmi on ostanut Keiteleeltä yhden farkkuerän ompelun, mutta hän tuntuu olevan farkkujensa alkuperästä koko M.A.S.I:n markkinointiosastoa ylpeämpi. Katsotaanpa vain, niin Monocle-lehden Tyler Brüle ehtii hänkin taatusti mainostamaan suomalaisia farkkuja ennen masilaisia.
Anniina Nurmen farkuilla on tarina, hyvä ja kaikille tuttu: kestävää suunnittelua ja kotimaisuutta. Suomalaisuus on kaukana nationalismista, se on halua uskoa hyviin työoloihin.
Anniina Nurmen 300 farkun erästä on vielä puolet myymättä. Nurmen farkut maksavat 169 euroa, lähes sata euroa enemmän kuin Lee Cooper -pari. Nyt tiedetään jo, että se ei ole hinta kotimaisuudesta. Se on hinta ekologisesta pientuotannosta. Kotimaisen tuotannon hintana on ollut farkkutuotannon sovittaminen kaupan keskusliikkeille.
Hinta voi kuulostaa kalliilta, mutta sellaisiahan harvinaisuudet aina ovat. ■
Niklas Thesslund on Imagen toimituspäällikkö, jonka parhaat farkut ovat olleet Leviksen malleja 555, 507 ja 511. Valokuvaaja Juuso Westerlund haluaisi unohtaa käyttäneensä Suomen leveimpiä Mic Mac Hip Hop New York -farkkuja vuonna 1990.
