Jokainen aamu tässä huushollissa alkaa samalla kaavalla. Puolitoistavuotias venäjänbolonka Minni istuu aikansa eteisessä, kunnes hyppää sängylle isäntäänsä katselemaan.

Kun koira päättää herättää isännän, kysymyksille ei jää aikaa. Minni vetää peiton pois hampaillaan ja roikkuu sängystä nousseen isännän aamutakin liepeessä, kunnes saa namin.

Minnin edesottamukset jatkuvat koirapuistossa kello kahdeksan. Koirien lisäksi paikalla ovat tutut ihmiset: juristi, leikkaussalihoitaja, opettaja, taiteilija, näyttelijä...

Koirapuiston yhteisön kohtaamiset ovat vähintään yhtä tärkeitä ihmisille kuin koirille. Porukka on värikäs, ja kaikki oppivat toisiltaan jatkuvasti uutta.

Erään koiran isännän etelämaalainen vaimo muutti Suomeen marraskuussa. Hän ei ollut koskaan nähnyt lehdettömiä, kuolleen näköisiä puita, joita oli Helsinki täynnä.

Pääsiäisenä vaimo ihmetteli Senaatintorilla, mitä tapahtuu, kun Jeesusta hilattiin ristille.

Vappuna kaupungista ei meinannut löytää yhtään selväpäistä ihmistä. Kun lehdet keväällä vihdoin tulivat puihin, sekin oli valtava elämys.

– On ollut ihana seurata kaikkia hänen ihmetyksen aiheitaan ja meitä ulkopuolisen silmin, Mirja Pyykkö-Larsson sanoo.

Kiireettömyys ja pienten hetkien kauneus ovat parhaita asioita entisen toimittajan ja tv-kasvon Mirja Pyykkö-Larssonin elämässä juuri nyt.

Hän saattaa uppoutua iltapäivään asti lukemaan, mitä lystää – ilman huonoa omaatuntoa siitä, että työn takia pitäisi lukea jotain muuta. Yöpöydällä on lojunut viime aikoina etnisiä tarinoita, kuten Saddam Husseinin rakastajattaren elämäkerta tai Khaled Hosseinin klassikkoromaani Tuhat loistavaa aurinkoa.

Mirja Pyykkö-Larsson on ollut eläkkeellä reilut kahdeksan vuotta, ja viime ajat hän on elänyt aivan tavallista arkea. Työelämä oli valtavan antoisaa, mutta nyt on hyvä näin.

– En edes tajunnut, kuinka stressissä joskus olin. Tämä tasainen, rauhallinen elämä tuntuu yllättävän kivalta.

Koiranomistajat tunnistavat lemmikeistään pitkälti samat tunnetilat kuin ihmisistäkin. Ilo, mustasukkaisuus, alakulo, masennus ja vihaisuus näkyvät karvakaverin eleistä, korvista, silmistä ja hännästä.

Ohikulkijoille koirapuiston hännänheiluttajat ovat vain eläimiä, mutta omistajat tuntevat persoonien keskinäisen dynamiikan tarkasti.

Koirapuistossa on jännittävää tarkkailla eläinten leikkejä. Minni matkii antaumuksella idoliaan, kymmenvuotiasta labradorinnoutajaa. Mäyräkoira Silvia on rakas ystävä, kuten myös New Yorkista löytynyt puolisokea katukoira Steve.

Minni on myös ihastunut. Ikävä kyllä monirotuista urosta ei kiinnosta yhtään.

– Minni tulee aivan sekoboltsiksi, kun se näkee, että uros tulee puistoon. Minni juoksee ympäri puistoa ja katselee, huomaako uros. Ja tämä ei ole inhimillistämistä, vaan yleinen vitsi puistossa. Meitä kaikkia naurattaa sen touhu, Mirja sanoo.

Kerran toimittaja, aina toimittaja. Kun koirapuiston väki ruotii läpi aamun uutiset ja edellisen illan tv-ohjelmat, Mirja Pyykkö-Larsson kommentoi innokkaasti mukana. Hänelle yhteiskunnan epätasa-arvo ja heikoimpien ongelmat ovat yhä tärkeitä aiheita.

Halu vaikuttamiseen syntyi nuorena. Jo kouluikäisenä Mirja havaitsi, että köyhyyttä pidettiin häpeällisenä. Opettajien käytös sotaorpoja lapsia kohtaan oli nöyryyttävää, kun avustuspaketteja jaettiin suureen ääneen.

Kaikkinaisen typistämisen aikakaudella yhteiskunnan henkinen epätasa-arvo muodostui kiveksi nuoren naisen kenkään. Opiskelija-aikoinaan Mirja halusi repiä ilmiön auki ja osoittaa epäkohtia, joista vanhempi sukupolvi ei ollut tohtinut puhua.

Kuudessa vuosikymmenessä suomalaisten vallanpitäjien koskemattomuus on murtunut ja yhteiskunnan avoimuus kasvanut, mutta tietyn epätasa-arvon voi aistia yhä.

– Tämä on narsistien ja menestyjien aikakausi. He pääsevät ääneen, mutta tavallisen kansan kuuleminen ei ole muodikasta. Ehkä alitajuisesti ajatellaan, että menestyneen lähellä menestys voi tarttua tai että epäonnistuminenkin tarttuu.

Pyykkö-Larssonia harmittavat myös nuorten ulkonäkö- ja urapaineet. Meno on holtitonta, jos jo kymmenvuotiaat tytöt vihaavat vartaloaan. Glamourin kultaamia ihmisiä ihaillaan, ja sosiaalinen media vääristää asetelmia omalta osaltaan.

Entinen tv-kasvo ei ole Facebookissa eikä aio sinne mennäkään. Hän pitää yhteyttä ystäviinsä soittamalla – vain silloin, kun on asiaa.

Minnin emäntä on elänyt koirien kanssa pienestä pitäen. Lemmikkien helliminen on opettanut paljon rakkaudesta – ja hermoista.

Ensin koira ja sitten lapsia oli hyvä järjestys Pyykkö-Larssonin elämässä. Molempien kasvatuksessa on toiminut parhaiten kiittäminen ja palkitseminen, ei jatkuva kieltäminen.

– Asiantuntijoiden mukaan kaksivuotias lapsi ja samanikäinen koira ymmärtävät yhtä paljon sanoja. Myös oppimismekanismeissa on samaa. Lapsi ja koira vaativat kumpikin kymmeniä tai satoja toistoja oppiakseen. Vanhemman tai koiranomistajan täytyy olla peräänantamaton, kun rajoja asetetaan.

Pinna kasvaa, kun siivoaa pennun 6–7 ensimmäistä kuukautta läjiä ja lätäköitä lattioilta tai käyttää sitä kahdeksan kertaa päivässä ulkona. Joskus koira alkaa oksentaa juuri silloin, kun pitäisi lähteä tärkeään tilaisuuteen. Vakavasti sairastunutta koiraa on lääkittävä jopa neljä kertaa päivässä.

Mirja ja hänen miehensä Alf Larsson ovat hoitaneet yhteensä kuutisen vuotta erittäin sairasta koiraa, kahta peräkkäin.

– Välillä hirtehisesti naurattaa, että koira hoidetaan viimeisen päälle ja omista lääkärikuluista tingitään pikkuisen.

Kun Pyykkö-Larssonin aiempi koira Fredi kuoli, huushollissa oltiin kolme kuukautta ilman lemmikkiä. Koti tuntui hiljaiselta.

– Kerran koira, aina koira, kyllä se melkein on niin. Koira on myös ihmisiä yhdistävä tekijä. Tapaat missä tahansa päin maailmaa koiranomistajia, niin juttu luistaa.

Paljon puhutaan siitä, että koiranomistajat inhimillistävät lemmikkejään.

– Se on ehkä vääränlaista inhimillistämistä, jos koirat puetaan ihmishahmoiksi ja niille pidetään häät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi me olisimme niin paljon edellä eläimiä, ettemme voisi nähdä niitä samankaltaisina kuin itsemme.

Mirja Pyykkö-Larssonilla on kaksi yli kolmekymppistä poikaa, joihin on säilynyt läheinen yhteys. Kiireettöminä päivinä hän askartelee pojilleen kuvapäiväkirjaa kännykkäkameralla ottamistaan kuvista.

Kun Pyykkö-Larsson kirjoitti eläkevuosiensa alussa kahta kirjaansa, hän kävi läpi menneiden vuosikymmenien tunnelmia ja oivalsi historian vahvan merkityksen sekä yhteiskunnan että oman elämänsä tasolla.

Vaikka nuori Mirja Pyykkö protestoi jyrkästi oman lapsuudenkotinsa uskonnollista ilmapiiriä ja tiukkaa kuria vastaan, hän näkee nyt, satoja myrskyisiä kohtauksia myöhemmin, että jotain omista vanhemmista jäi pysyvästi sydämeen.

– Kun omat lapseni katsovat elämäänsä taaksepäin, hekin huomaavat sisimmässään jotakin tuttua äidin perua. Myös heidän lapsensa tulevat joskus näkemään heidän jättämänsä jäljen.

Toistaiseksi ei ole tietoa mahdollisista lapsenlapsista.

– Enkä ole kysynyt. Omat vanhempani kysyivät minulta kerran viikossa, ja siitä opin, että en kysy. Se on hirveän painostavaa ja niin henkilökohtainen asia.

Mirja Pyykkö-Larsson alkoi itse suunnitella lapsia vasta oltuaan kymmenen vuotta ensimmäisessä avioliitossaan. Halu vanhemmuuteen voi syttyä myöhäänkin.

– Minulla on isovanhemmuudesta se ajatus, että on aivan upeaa, jos niin käy, ja aivan yhtä upeaa, vaikkei niin kävisikään.

Eläkeläinen ei odota tulevia tapahtumia, vaan arvostaa arjen pieniä asioita. Elämä on tässä ja nyt.

– Kun on aikaa, näkee ympärilleen tarkemmin. Kaikkien pitäisi ehtiä nauttia tästä iästä.

Pyyteetön rakkaus on Mirja Pyykkö-Larssonin mielestä hienointa, mitä omat koirat ovat hänelle opettaneet.

– Koirat ovat käsittämättömän uskollisia. Nekin, joita on kohdeltu huonosti, muistavat aina hyvät hetket.

Teksti: Saara Pakarinen

Kuvat: Timo Pyykkö